perjantai 9. elokuuta 2019

242 mailia - 388 kilometriä - kotiin




Käytiin hakemassa lapsi kesäleiriltä. Ajettiin leirikeskukseen, käytiin lounaalla ja palattiin kotiin. Sellainen käypä amerikkalainen päiväreissu. Olis se tullut sieltä bussillakin, mutta haluttiin nähdä minkälaisessa paikassa se viikkonsa oikein vietti. Kun oltiin vikassa risteyksessä navi sanoi että viiden kilometrin matkaan menisi parikymmentä minuuttia, mietittiin miten ihmeessä... ajettuamme tovi vastakynnettyä peltoa muistuttavaa hiekkatietä, ei ihmetelty enää. Oltiin sen sijaan aika tyytyväisiä että meidän kalustolla voi kurvata tarvittaessa vaikka pystymetsään. Ei olis ollut pikkubemarilla mitään asiaa sille tielle. Siellä se oli viikon. Tiettömän tien päässä.

Leirikeskuksen pihalla meitä juoksi vastaan hyväntuulinen kultainen noutaja. Myöhemmin selvis että koiran nimi oli Amber ja se oli leirin ESA – emotional support animal – kiitos siitä että Tättiksellä meni niin hyvin kuulunee ainakin osaksi Amberille sillä kun vastaan tuli ensimmäinen ohjaaja, se totes että tyttö lienee siellä missä koirakin.



Mun ensimmäinen kysymys lapselle oli sellainen kaiken kattava, en kysynyt pesikö se hampaat tai kävikö suihkussa. Myöhemmin selvisi että hampaat oli pesty kerran ja suihkussa se ei käynyt kertaakaan. Onneksi oli kuitenkin uinut päivittäin ja saanut iilimadon varpaaseen, kokemus sekin. Kysyin että haluaako se tulla leirille uudestaan ensi kesänä... Ajattelin että jos se sanoo et ehkä, on leirillä ollut osin ihan kivaa. Jos vastaus taas on ei, oli viikko ihan kamala ja lapsi odotti maanantaista eteenpäin pääsevänsä kotiin. Vastaus oli kuitenkin huudahtaen ilmoille kajautettu KYLLÄ. Ilmeisesti oli ihan hyvä viikko.

Alakoulusta yläkouluun siirtyminen on iso askel. Ei vähiten siksi, että isosta tulee taas pieni, että siitä joka kaiken osaa ja tietää, tulee yhtäkkiä vanhempien tovereitten silmissä pikkulapsi, että niitten isompien jutut on sille pienimmälle aika huikeita. Sellaista on kasvaminen. Alakoulun isona on edelleen aika pieni, yläkoulun pikkuisena altistuu isompien jutuille seksistä, huumeista ja alkoholista. Vanhempana olen kiitollinen siitä että meidän iso-pieni edelleen puhuu, kertoo siitä nelitoistavuotiaasta jolla on juttujen perusteella laajempi elämänkokemus kuin lapsen viisikymppisellä äidillä. Sama tyttö oli kutsunut minun lastani nartuksi. Tervetuloa yläkouluun. 

Kotona se ei enää jaksa. Se itkee, raivoaa ja huutaa. Purkaa kuitenkin laukkunsa pyykkikoneeseen. Lasken sille kylpyveden. Mietin miten monta saippuaa sinne pitää sekoittaa että saan sen kuurattua puhtaaksi. Lapsi jää kylpyyn kyyneleet poskillaan, koska veljet, kamalat veljet... minä ajattelen että koska väsymys ja koska se selviytyi yläkoululeirillä ihan kokonaisen viikon – kaikkien niitten isojen lasten kanssa. Meidän pikkuinen joka ei enää ole niin kovin pieni.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti