Siirry pääsisältöön

mökillä maailmalla

"Konttorilla" täällä Deer Lakella



Päivästä tulee kuuma vaikka vielä on viileää. Mun toimistosta, tästä yläterassilta avautuu ihan mieletön maisema järvelle ja vastapäätä kohoaviin kukkuloihin, veden liplatus säestää näppäimistön naputusta ja naapurin vene kolisee laituria vasten. Pieni mies istuu mun kännykän kanssa ja katselee vanhoja valokuvia, yllättävän hyvin ne on pärjänneet, nyt jo kolmatta päivää ilman padejään ja pelaamista. Netti toimii täällä niin hitaasti että se on varattu aikuisten työskentelyyn, ei lasten pelaamiseen ja toisaalta onhan täällä tekemistä muutenkin.

Yläterassi ja alaterassi ja laituri.


Kesämökkeilyä pidetään suomalaisena tai siis pohjoismaisena juttuna ja aika ainutlaatuisena maailmassa. Itsekin luulin ettei muualla ole kesämökkejä ja mökkikulttuuria. Luulin väärin. Täällähän mekin nyt ollaan, itäisessä Washingtonissa, järven rannalla – ystävien kesämökillä. Täällä on kesämökki kesämökin vieressä ja näitä tämänkaltaisia järviä on täällä paljon. Järven toisessa päässä on leirintäalue ja uimaranta. Yhdysvalloissa on yli 9 miljoonaa kesämökkiä ja loma-asuntoa. Paljon vähemmän toki kuin Suomessa missä jokaisella tuntuu olevan se oma mökki, tai melkein sillä Suomessa on reilut 500.000 loma-asuntoa. Mökkeilykulttuuri ei siis sellaisenaan olekaan ihan niin ainutlaatuinen kuin minä sitä pidetään. Omassa ystäväpiirissä kesämökkejä on paljon, vuoristossa, järvien rannoilla ja merenrannassa. Yhdenkään omistaja ei ole suomalainen. Yhteistä mökeille on että niillä vietetään lomat ja viikonloput, niitä lainaillaan ystäville ja kaverit kutsutaan kylään. Kuulostaako tutulta?

Viikonloppuna poikien kummivanhempien mökillä Ronaldissa. Se on vuoristomökki.


Tämä mökki jolla me nyt ollaan on ollut tässä perheessä jo pitkään. Isoäidin jokainen aviomies on rakentanut oman lisäsiipensä kuin korostaakseen omaa omistusoikeuttaan, ei niinkään mökkiin vaan siihen isoäitiin. Lopputuloksena on mielenkiintoinen yhdistelmä huoneita ja käytäviä, terasseja siellä ja täällä. Ainut mikä pysyy lävitse talon on 60-luvun tyyli huikean värisine pitkänukkaisine kokolattiamattoineen ja marmorijäljitelmä kylppäreineen, niin karmaisevia yhdistelmiä että ne ovat jo kiistattoman upeita, paitsi silloin kun allekirjoittanut irroittelee koiran ripulikakkaa kokolattiamaton pitkistä karvoista aamupuhteenaan. Silloin olisin kiitollinen lyhyemmästä nukasta tai vaikka vinyylilattiasta.

Niin kauhea että se on jo aivan järjettömän hieno.


Kahvi jäähtyy pressopannussa ja käyn keittämässä tuoreen pannullisen aamiaisen seuraksi. Pian meillä on taas kolme lasta järvessä. Saatan napata kirjan kainaloon ja lampsia itsekin aurinkoiselle laiturille. Polkuveneestä hyppääminen on niistä ehkä parasta ikinä ja toiseksi parhainta on se loputon ilmapatjalla seisomaan nouseminen ja veteen kaatuminen. Muistan elävästi miten hauskaa se oli lapsena ja onhan se aika kivaa edelleen, siis se ilmapatjailu kun ei meillä lapsena mitään polkuveneitä ollut. Iltapäivään mennessä järvenselkä täyttyy uimareista, suppailijoista, veneistä, vesihiihtäjistä ja vesiskoottereista. Muistelen että niistä oli joskus aikanaan puhetta Suomessa, Suomi on hiljainen maa, täällä kaikki on enemmän tai vähemmän äänekästä, tiskikoneesta alkaen.

Poluveneestä järveen.


Mökkeily on rentouttavaa. En muistanutkaan miten hyvltä se tuntuu kun kännykkä ei toimi ja netti on niin hidas että ehtii hörppimään monta kulausta kahvia sivun latautuessa. Ei ole kiire mihinkään ja aika kuluu aamiaisesta lounaaseen, lounaasta iltapäivä oluseen ja lopulta iltaruokaan. Aamulla aloitetaan alusta. Lapset kysyy multa että saadaanhan me tulla tänne takaisin, toivon että saadaan. Minäkin tulisin mielelläni.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi