uusi aika

Altaalla kirjan kanssa.

On huikeeta miten syyllinen olo ihmisellä voi olla siitä että lukee kirjaa uima-altaalla. Että koko sen ajan siinä aurinkotuolissa miettii, miten mun pitäis itsekin olla tuolla vedessä, leikkimässä lasten kanssa – olenhan mä niitten äiti, ja kaikki oikeesti hyvät äidit varmasti leikkii... Kuin hetkessä omalle itselle olisi jotakin perustavanlaatuisesti väärää. Omassa pienessä päässä pyörii ajatus siitä että muut vanhemmat varmasti tuijottaa salaa paheksuen, että ne ajattelee että olen huono äiti – itsekäs. Tosiasiassa kukaan ei katsahdakaan mun suuntaan, viereisissä tuoleissa kaksi äitiä juttelee keskenään. Altaassa olijat keskittyvät lapsiinsa, minä olin se äiti vielä muutama viikko sitten, silloin korkeintaan vähän kadehdin niitä kirjaäitejä.

Jos olisin tehnyt töitä, puhunut työpuhelua tai vastaillut sähköposteihin olisin ihan sujuvasti vetäytynyt sivummalle ja sihissyt hampaitten välistä ettei mua saa häiritä, mutta hetkessä uima-altaalla oli jotakin niin hedonistista, että koin syyllisyyttä. Syyllisyyttä mistä? Siitä että mun kolme uimataitoista lasta on läpäisseet hengenpelastajien uimakokeen ja saavat olla altaassa ilman aikuista? Syyllisyyttä siitä ettei ne tarvitse mua enää vuorokauden ympäri? Syyllisyyttä siitä että voin ottaa hetken aikaa itselleni ilman että teen mitää tuottavaa. Järki sanoo ettei tarvitse, mutta jossakin syvällä sisimmässä on se pieni ääni, se ikuinen suorittaja, se joka kuiskuttelee että oikeesti mun pitäis ainakin tehdä jotakin järkevää – ikäänkuin kirjan lukeminen olis jotenkin huono valinta aurinkoisena iltapäivänä.

Järvellä viime viikolla.

Tämä on ensimmäinen kesä kun kaikki kolme osaa uida. Ne osaa uida riittävän hyvin että uskallan luottaa niihin rannan ja uima-altaan hengenpelastajiin, että uskon niitten pysyvän hengissä ilman että loputtomasti seuraan niitä katseellani laskien kolmeen, yksi pää, toinen pää, kolmas pää... Uima-allas on ollut sellainen viimeinen, tiiviisti varhaislapsuuteen sitova lenkki. Paikka jossa tarvitaan mun herkeämätöntä läsnäoloa, sanoohan säännötkin että jos lapsi ei läpäise uimakoetta tulee aikuisen olla altaassa lapsen kanssa. Uimarannalla kun matalaksi rajatulla alueella on voinut olla ilman aikuista - aina. Kirjaa en toki sielläkään ole tohtinut lukea, mutta neulonut olen ja kahvitellut ystävien kanssa, ja perustanut laiturille toimiston läppärin kanssa.

Laitan kuvan itsestäni kirjan kanssa someen ja saan kommentteja uudesta elämänvaiheestani. Äideiltä jotka ovat edelleen vasta matkalla tähän hetkeen, niiltä jotka katsovat kuvaa haaveillen tulevista vuosista ja niiden mukanaan tuomasta vapaudesta. Saan kommentteja äideiltä jotka ovat nauttineet tästä ylellisyydestä jo jonkin aikaa, he toivottavat tervetulleeksi tähän uuteen maailmaan. On vähän pelottavaakin ettei ne enää tarvitse mua koko ajan. Haparoiden opettelen ottamaan tilaa itselleni, heittäytymään aurinkotuoliin tai sohvalle lukemaan kirjaa sen sijaan että olisin aina joko saatavilla tai töissä. Tasapainoilen, harjoittelen. Opettelen olemaan minä itse, yhdentoista vuoden tauon jälkeen.

Hyppään altaaseen siinä vaiheessa kun paahde käy liian kuumaksi. Lauma ryntää mun kimppuun kuin pienet apinat. – Heitä mut ilmaan! Saanko sukeltaa sun jalkojen välistä?!!! Katso äiti kun sukellan! Äiti katso!!!! Katsothan? Leikin hetken vedessä ja palaan takaisin tuoliin. Tuttu uimaopettaja käy kysymässä eikö olekin kivaa että ne saada viimeinkin olla altaassa keskenään, myönnän ja yritän nyökytellä iloisesti. Vähän väkisin hautaan itseni takaisin kirjaan. Kun uima-aika loppuu kysyn oliko niillä kivaa, vastaus on että ihan parasta. Me syödään nurmikolla yhdessä lounasta, ne kysyy koska tullaan taas uimaan.

Läheisessä joessa alkuviikosta.