ikuinen sunnuntai

Pieni tyttö nojaa pöytään ja itkee lohdutonta itkua äidin silittäessä lapsen selkää. Mikään ei tunnu auttavan tähän suruun ja niinpä äiti tyytyy silittämään selkää ja ojentamaan nenäliinoja, yhden toisensa jälkeen. Kun kyyneleet kuivuvat nyyhkytykseksi kuiskaa äiti lapsen korvaan, minä ymmärrän kyllä, minusta tuntuu ihan samalta.

Elämästä on tullut ikuinen sunnuntai, päivä jona vanutaan yöpaidassa päämäärättömästi huoneesta toiseen. Töitä toki tehdään edelleen, mutta pienessä talossa viisi ihmistä, kissa ja koira ovat aika lähekkäin, sosiaaliset kontaktit rajoittuvat someen, puhelimeen ja sähköpostiin, tarvitaan paljon tahtoa siihen että pysyy järjissään, ettei hermostu ja että me edelleen mahdutaan tähän taloon. Yksitoistavuotiaalla ei vielä ole tarpeeksi elämänkokemusta käsittelemään asiaa. Ei ole olemassa takarajaa, ei tietoa hetkestä jolloin pääsee takaisin kouluun ja ystävien pariin, ei tiedetä avautuuko tanssistudio kesällä vai ehkä vasta syksyllä, ehkä ei silloinkaan. Elämä on pysähtynyt ja päivät toistavat itseään. Ikuinen sunnuntai.

Kaupasta saa kananmunia vain paketin kerrallaan. Samalla listalla tuotteista joiden ostomäärää on rajoitettu ovat linssit, pavut, riisi ja pasta. Mietin kassajonossa sota-aikaa ja omia isovanhempia, kuinka silloin ruokaa sai ostaa kortilla perheen koon mukaan, en ole koskaan elänyt maailmassa jossa kaupassa ei voinut vapaasti latoa peruselintarvikkeita ostoskärryihin. Nyt ei ole sota, mutta moni asia muistuttaa jatkuvasti poikkeustilasta. Lomamatkat on peruutettu, jopa se jossa oltiin menossa naapuriosavaltioon autolla. Mitä sinne menemään, kaikki on kuitenkin kiinni ja aina on olemassa sekin mahdollisuus että kotimatkalla vastassa on kansalliskaarti eikä kotiin ole menemistä.

Yritän rytmittää arkea. Kotikoulu pyörii maanantaista perjantaihin. On käynnissä kotikoulun toinen viikko. Matematiikkaa, lukemista, kirjoittamista, kielioppia. Jokapäiväiset kävely- ja pyöräretket lähimaastoon. Yksi isompi projekti, milloin mitäkin. Iltapäivällä pelataan lautapelejä ja katsotaan elokuvia. Keittiönpöydällä makaa palapeli, niitä hetkiä varten kun ajatukset lähtevät harhailemaan. Kuinka kauan tätä jaksaa? On jaksettava. Ikuinen sunnuntai yöpaidassa nujuten.

Uutisia jaksaa lukea rajallisesti. Voisiko joku sanoa jotakin loputtomien huhujen sijaan... yhdestä kuolleesta on tullut kymmeniä, kymmenistä tulee satoja, ehkä tuhansia. Missä me mennään, mitä tapahtuu seuraavaksi? Ollaanko me kohta totaalisessa karanteenissa? Kukaan ei tiedä. Aamun totuus on ehkä jo iltapäivällä toinen. Lasten terapeutit allekirjoituttavat nettiterapiapapereita, ei tiedä pääseekö ensi viikolla enää terapiaan. Vielä huomenna kai kuitenkin pääsee.

Aamuisin istun koneella tekemässä töitä. Toistaiseksi asuntokauppa jatkuu kohtuullisen normaalisti vaikka näyttöjä ei saakaan järjestää. Tilanne muuttunee kuitenkin pian. Markkinointikampanjat tuntuvat korneilta, kirjoitan mieluummin omia ajatuksia ja julkaisen instassa kuvia, meidän elämä kun on samaa kuin kaikkien muidenkin. Lapset kotona, työt tietokoneen ruudulla ja loputon sunnuntai, yöpaita pitäisi vaihtaa puhtaaseen mutta kuka jaksaa, sama se jos helmassa on venhnäjauhoisen käden jälki.

Meillä on kaikki kuitenkin hyvin. On koti ja perhe. Olemme terveinä ja turvassa. Kaapissa on paketillinen kananmunia ja aika paljon muutakin. Lapset oppivat kotitöitä, moppaavat lattioita, imuroivat ja pyyhkivät pinnat kotona. Iltapäivällä Tättis innostuu leipomaan. Ystävän isä laittaa sähköpostia ja lapsilla on taas yhteys toisiinsa, me lähdetään pyöräilemään ja ulkona paistaa aurinko. Kevät tulee silti eivätkä pihan narsissit tiedä että tämä kevät on toisenlainen – ikuinen sunnuntai.