taitavia ja itsenäisiä

Istun kahvilan terassilla ystävän kanssa, ja kuuntelen miten hän neuvoo puhelimitse yhdeksäntoistavuotiasta yliopistossa opiskelevaa tytärtään tekemään itselleen lounaaksi pizzaa pitaleivästä, tomaattikastikkeesta ja juustoraasteesta. Langan toisessa päässä tytär seuraa äidin ohjeita, levittää tomaattikastikkeen leivälle, juustoraasteen päälle ja lykkää systeemin uuniin äidin ohjeitten mukaan. Kymmenen minuutin päästä puhelin soi uudestaan kun tytär haluaa tarkistaa onko pizza sopivaa vai pitääkö sitä paistaa vielä hetken. Heidän perheessään on kaksi aikuistuvaa lasta, mies ja äiti. Äiti laittaa ruuan, pesee pyykit, siivoaa, hoitaa lasten kouluasiat, lääkärit ja tilaa miehelleen jopa parturin. Tällaisia äitejä on tässä maassa edelleen paljon ja patavanhassa (2014) kotivanhemmuutta koskevassa tutkimuksessa ilmeni että 60% on sitä mieltä, että on lapsen kannalta parempi jos toinen vanhemmista on kotona.

Niissäkin perheissä joissa molemmat vahemmat työskentelevät myös kodin ulkopuolella on yleistä että toinen vanhemmista tekee osa-aikatyötä sillä amerikkalaista yhteiskuntaa ei varsinaisesti ole rakennettu kannustamaan kahden vanhemman kokopäiväistä työssäkäyntiä, etenkään keskiluokassa, perheissä jotka eivät saa päivähoitomaksuihin tukea mutta toisaalta palkkataso on vielä sellainen ettei se keskimäärin $1.500/kk/lapsi (Goddard School) suju ihan tosta vaan. Montessorikoulusta maksetaan jo ihan toisennäköisiä summia ja kokopäivähoito on lähempänä $2.500/kk/lapsi. Alakouluikäisten lasten kanssa haasteeksi tulee ne loputtomat puolikkaat päivät, opettajien koulutuspäivät ja muut säätämiset joiden ajaksi pitäisi kullannupulle sitten löytää se leiri tai kerho minkä omat lapset kokivat lähinnä lasten säilytyspaikaksi. Toki rahalla saa ja hevosella pääsee, mutta monille ainoa vaihtoehto on se ihan tavallinen iltapäiväkerho tai lomalla päiväleiri. Omalla alueella se halvinkin päiväleiri maksaa kuitenkin $325/viikko/lapsi (YMCA Day Camp).

Itse saan kuitenkin useimmiten ihailevia ja kannustavia kommentteja kanssavanhemmilta. Moni kysyy miten ihmeessä jaksan ja vastaan etten aina jaksakaan, ja että onneksi meitä vanhempia on kaksi jakamassa arkea. Koen usein riittämättömyyttä, tai ehkä ennemminkin toivon lapsilleni että heillä olisi vanhempi joka voisi aina lähteä uimarannalle, eläintarhaan, mustikkafarmille tai milloin minnekäkin. Pyydän anteeksi aamulla kun lähden ja uudestaan kun tulen kotiin, kun olin taas kerran ihan kamalan kauan jossakin muualla ja lapset kotona keskenään. On päiviä kun lauma, tai osa laumasta kulkee mukana toimistolla, tapaamisissa ja palavereissa, enemmän kuitenkin sellaisia joina ne on vaan kotona.

 

Yritin palata takaisin työelämään kolmasti lasten synnyttyä. Kolmas kerta toden sanoo ja ehkä kolmannella kerralla lapsetkin olivat riittävän vanhoja.

 

Kelataan kuitenkin toiseen hetkeen, sellaiseen tavalliseen aamuun meidän kotona, minä olen ryysäämässä ulos ovesta ja juoksen edestakaisin keräten mukaan päivyriä, tietokonetta, puhelinta. Fredde istuu jo autossa huokailemassa. Yksitoistavuotias ilmestyy keittiöön unentuoksuisena ja kysyy mihin olen menossa, vastaan että toimistolle käymään ja asiakastapaamiseen ja... ”Koska tuutte?” se kysyy.  - Yritetään olla takaisin alkuiltapäivästä, kolmeen mennessä viimeistään. ”No, mä laitan itselleni sit aamiaiseksi vaikka quesadillan.” Poika avaa jääkaapin oven ja alkaa latomaan keittiön saarekkeelle tarvikkeita, juustoraastepussi, kaksi tortillaa, kinkkua. Huikkaan ovenraosta että päästävät koiran ulos jossakin välissä. -Joo, joo.

Kun iltapäivällä palataan kotiin on keittiössä sekamelska ja tiskikone tyhjentämättä. Astioista päättelen että lounaaksi on syöty kananuggetteja ja vihanneksia. Tättis on leiponut keksejä. Koiran pallo on limaisena keskellä lattiaa, se on siis päässyt ulos.

Kuunnellessani ystävän keskustelua nuoren aikuisensa kanssa, röyhistän hiljaa rintaani ja olen ylpeä. Olen ylpeä siitä että meidän lapsistamme on kasvanut osaavia ja omatoimisia. Varmaan ne olis mieluummin olleet oppimatta miten tukkiutunut vessanpönttö avataan, mutta osaavatpahan nyt senkin. Äiti ja isä kun oli sillä hetkellä jossakin aivan muualla. Kolmikko tietää miten pesukone ja kuivausrumpu toimivat, laittavat itsenäisesti aamiaiseksi muutakin kuin muroja ja joskus jopa muistavat siivota keittiön sen jälkeen kun siellä on kokkailtu. On hetkiä kun lapsi sanoo että olen aina vaan töissä, mutta useimmitenhan tää sujuu oikein hyvin. Minun lapseni kasvavat siihen ajatukseen että he osaavat ja että äitikin voi tehdä työtä - ihan oikeasti. Hyvin me vedetään, tiedän ettei kukaan soita mulle melkein parikymppisenä kysyäkseen miten keitetään makaronia.