Sateisena maanantaiaamuna istun lasten kanssa seisovassa autojonossa matkalla kouluun. Moni muukin on tehnyt saman ratkaisun, heltynyt, ja hypännyt autonrattiin, jotta jälkikasvun ei tarvitse kävellä tai pyöräillä, ja sen myötä istua märissäm vaatteissa koko päivää. Ei muuten, mutta meillä ei ole naulakoita tai säilytyslokeroita ja siksi valtaosa yläkoululaisista jättää takin kotiin. Koulunpiha kuhisee maskipäisiä, reppuselkäisiä nuoria. Osa laahustaa väsähtäneenä maanantaiaamun kunniaksi, joku halaa ystävää, toiset juttelevat keskenään.
Meidän kolmikko jakautuu kahtia, kuudesluokkalaiset menevät sisään
etuovesta, kahdeksasluokkalaiset länsisiivestä. Ekalla tunnilla Kentsulla on
pelastusliivimatikkaa, Ollipollilla luonnontieteitä ja Tättiksellä englantia. Koulupäivän
päättyessä vähän ennen kolmea on Tättis tulossa espanjantunnilta, Kentsu luonnontieteistä
ja Ollipolli yhteiskuntaopin tunnilta. Väliin mahtuu sekalaisesti historiaa,
kotitaloutta, liikuntaa-tanssia-kuntosaliharjoittelua. Kaikilla kolmella kun on eri
liikuntavalinnainen. Koulupäivän jälkeen Kentsu jää koululle maastojuoksutreeneihin ja ne kaksi muuta tulevat kotiin tankkaamaan ja tekemään läksyt ennen maanantai-illan tanssituntiputkea. Kun treenit päättyvät 16:30 tipautan samalla kierroksella tanssijat tanssikoululle.
Korjatkaa jos olen ihan väärässä, mutta kansainvälisiä kouluja lukuunottamatta yleinen ajattelumalli tuntuu olevan että mitä enemmän koulussa on diversiteettiä, sitä enemmän haasteita kouluilla on, tiedättehän - ne itähelsingin ”mamukoulut” jossa lapset eivät puhu edes suomea, tai vastaavasti täällä meillä ne alueet joissa suurinosa lapsista käy koulua silloin kun muistaa tai vanhemmat sattuu huomaamaan että kouluakin tarttis käydä. Tasoeroja on paljon, haasteet melkoisia ja opettajien jaksaminen koetuksessa. Tällaisesta koulusta kirjoittaa bloggarikolleega Sirpa Timonen-Nurminen Teksasista.
Koulualueemme on harvinaisen riemunkirjava -
kirjaimellisesti - ja kulttuurien sekamelska tekee elämästä paitsi hetkittäin
haastavaa niin ennenkaikkea aivan mahtavan monimuotoista ja ihanaa. Todellisuudessahan
me ollaan kaikki aika samanlaisia, hyvätuloisia, enimmäkseen tietotyöläisiä ja
mausteena välissä lääkäreitä, asianajajia, yrittäjiä. Lapsiperheitä joille on
tärkeää turvallisuus, luonto ja hyvät koulut. Tervehdimme toisiamme kaduilla,
juttelemme ja tunnemme naapurit ja naapureiden lapset.
Ehkä siksi on erityisen kivaa päästä jakamaan meidän koulun tilastoja jotka
rehtori eilen lähetti sunnuntaisähköpostissaan. Olin erityisen ilahtunut siitä
että kyselyssä otettiin huomioon myös nuorten seksuaalinen suuntautuminen ja
heidän käyttämänsä persoonapronominit.
- 410 oppilasta käyttää pronomineja - he/him,
- 387 oppilasta käyttää pronomineja - she/her
- 8 oppilasta käyttää pronomineja - they/them
Meidän yläkoulussa on tänävuonna 805 oppilasta, 51 opettajaa ja 2 rehtoria
ja 19 muuta kouluhenkilökuntaan kuuluvaa. Koulu on moneen muuhun yläkouluun
verrattuna pieni. Oppilaiden lukuaineiden keskiarvo on 9, ja matemaattisten
aineiden keskiarvo 9+. Koulun oppilaat puhuvat 41 eri kieltä ja esimerkiksi
meidän lapset on systeemiin kirjattu amerikkalaisina, englanninkielisinä.
Koulun oppilaista:
- 3% on mustia
- 10% latinalaisamerikkalaisia
- 45% aasialaisia/intialaisia
- 36% valkoihoisia
- 6% kahden tai useamman rodun edustajia
Heistä:
- 82% on yleisen opetuksen piirissä
- 18% erikoislahjakkaiden opetusohjelmassa
- 10% erityisopetuksessa
Meidän kolmesta lapsesta vain yksi lasketaan tänäpäivänä erityisopetuksen piirissä olevaksi sillä heidän opetuksensa on ainoastaan mukautettua, ei tuettua. Kentsun pelastusliivimatematiikka taas on erityisopetuksenalaista toimintaa, ja luokassa on erityisopetukseen erikoistunut matematiikanopettaja yhdessä erityisopettajan kanssa. Myös vaatimukset ovat toisenlaisia kuin siihen perusmatematiikkaan osallistuvilla. Tättis taas tekee jo toistavuotta lukion matematiikanopetusohjelmaa ja hyppäsi siten kahden luokka-asteen yli.
Näitten lasten kasvuympäristö on kovin erilainen kuin heideidän
vanhempiensa. Rotujen ja kulttuurien kirjo on rikkaus, mutta siitähän olen toki
kirjoittanut ennenkin. Toisaalta he ovat kasvaneet omanlaisessaan kuplassa
missä maailman huolet ovat aika kaukana lasten arjesta.
Kulttuurien diversiteetti on eri kuin osaamistasojen diversiteetti. Se näkyy juuri Helsingissä kaikista pahiten. Samanlaiset ongelmat ovat olemassa jokaisessa kaupungissa, joihin otettu paljon maahanmuuttajia. Luulisi, että vika on maahanmuutossa. Ehhei. Vika on lainsäädännössä, joka mahdollista maahanmuuton, mutta ei tarjoa sen jälkeen mitään palveluita maahanmuuttajille. Aikuisten kieliopetukseen joutuu jonottamaan kuukausikaupalla (8-12kk) ja se loppuu tasoon A2. Lapsia sijoitetaan tavallisiin kouluihin, vaikka koulunkäyntiavustajia ei ole tarjolla. Nämä lapset eivät ymmärrä, mitä ympärillä tapahtuu, harvoin osaavat käyttäytyä niin, mitä koulu vaatii, eivätkä vanhemmat osaa kieltä auttaakseen lapsiaan.
VastaaPoistaOpettajien näkökulmasta tilanne on katastrofaalinen: koita opettaa jotain, jos puolet luokastasi juoksee tunneilla ympäriinsä pitkin seiniä ja kalusteita, ihan vaan sen takia, että heillä on tylsä.
Kulttuurien ja etnisyyksien diversiteetti sen sijaan on koululle hyväksi. Sellaista on koettu usein niissä kouluissa, joissa lapsemme oli opiskelemassa. (https://viaperasperaadastra.com/2021/05/01/koulu-maailmalla/). Se on varsin rikastuttava kokemus.
Tottakai nämä ovat kaiksi toisistaan erillistä asiaa ja osaamistaidon diveriteettiä voi olla myös hyvin rodullisesti tai kulttuurillisesti homogeenisessa oppimisympäristössä. Käytännössä moni kuitenkin oikoo mutkia ja ajattelee kultturillisen diversiteetin ja osaamistaitojen diversiteetin kulkevan käsikädessä.
PoistaSivuatkin pienesti sitä, mikä nähdäkseni tekee sitä haastetta oppimisympäristöön: oppilaan ja oppilasta ympäröivän yhteisön sosioekonominen tausta.
VastaaPoistaHelsingistä en niinkään tiedä, mutta omassa kotikaupungissani nämä suuren kulttuuridiversiteetin koulut sattuvat sijaitsemaan alueilla, joissa yleisesti ottaen perheiden enemmistöllä on erilaisia haasteita oman elämänsä hallinnassa. (ylisukupolvista syrjäytymistä, työttömyyttä, kouluttamattomuutta, ja osalla se maahanmuuttajuus, mahdollisesti siihen liittyen traumat)
Omista lapsukaisistani yksi oli luokkansa ainoa omaa sukupuoltaan edustava suomea äidinkielenään puhuva - ja koko luokan oppilaista liki ainoa jolla oli työssäkäyvät, koulutetut vanhemmat.
Jos lähdetään siitä oletuksesta, että lapset oppivat vertaisryhmässä kieleen, kulttuuriin ja koulunkäyntiin, on yhden lapsen niskoilla aikamoinen vastuu koululuokan sopeuttamisesta.
Yleisellä tasolla kannatan lämpimästi kaikenlaista monimuotoisuutta, mutta ja mutta.
Yksilötasolla olen nähnyt ja kokenut monimuotoisuudessa - silloin kun siihen yhdistyy myös elämänhallinnan haasteita - enemmän haittaa kuin hyötyä.
Nuoristani yksi on jäänyt paitsi puheopetusta.
Yhden lukivaikeudet huomattiin vasta lukiossa.
Ympäristön sukupuoliroolit ovat ahtaat; tätä ovat analyyttisesti pohtineet erityisesti tytöt, jotka kumpainenkin, toisistaan tietämättä, ovat tuoneet esiin sitä, että siirtymä oman alueen koulusta (kyllä, olemme koulushoppailijoita!) keskiluokkaisempaan kouluun on tuonut heille enemmän liikkumavapautta omassa sukupuolessa ("mä olisin ihan kauhee pissis, jos olisin käynyt XX:n koulua")
Enemmistö vie mennessään. Jos enemmistön yhteinen kieli on heikkoa, on koko yhteisön kieli heikkoa. Jos enemmistön koulunkäyntiasenne on heikkoa, on koko yhteisössä vallalla sama - sitä ei muuteta erityisopetuksella eikä sellaisessa tilanteessa ole mahdollisuuksia eriyttää opetusta sekä ylös- että alaspäin, niin että kaikentasoisilla oppilailla olisi mahdollisuus pyrkiä omaan parhaaseensa.
Jos ympäristö ei aseta painetta vanhemmille koulunkäynnin tukemiseen, ei koulunkäyntiä tueta.
Tai kääntäen: jos enemmistö vanhemmista ja oppilaista asennoituu koulunkäyntiin suhteellisen positiivisesti, on kouluyhteisön helpompaa kiskoa perässään ja tukea niitä joilla siihen on tarvetta.