Siirry pääsisältöön

miten tässä nyt näin pääsi käymään?

 

Pilkettä silmäkulmassa?

Ihminenhän tekee kaikenlaista älytöntä hetken mielijohteesta ja vaikka tällä kertaa mielijohteesta toteutumiseen meni reilu vuosi, on myönnettävä että tämä tuli silti vähän puskista. Siitä on aikaa tovi jos toinenkin kun Fredde lipsautti että jossakin välissä voitais harkita Martalle pikkusiskoa, ihan vaan jotta meillä olisi koira sitten joskus kun Martasta aika jättää ja toisaalta, jos Martasta vaikka olisi jotain apua tulokkaan koulutuksessa. Asia jäi sikseen, kun se ajatuskin oli lähinnä sellainen, sitten joskus.

 

Ensikohtaaminen.

Otin asian esille lasten palattua kouluun syyskuun alussa. Fredde empi, että onko nyt kuitenkaan hyvä aika, kun noita töitäkin on, ja minä pontevasti vastasin että koskas sitten ja eihän niitä pentuja nyt tosta vaan mennä ostamaan. Sain luvan laittaa Martan kasvattajalle viestiä, ihan vaan kyselläkseni mikä siellä oli tilanne. Niinhän siinä sitten kävi, että reilua viikkoa myöhemmin matkasimme autossa kotiin koiranpennun kanssa. Ei, se ei ole tyttö, eikä se ole keltainenkaan. Meille muutti Murphy, Martan pikkuveli. Murphyn sisko muutti vähintään yhtä yllättäin meidän hyville ystäville naapuriin.  

Sisko ja sen veli.

 

Yön pimeinä tunteina, kojoottien ulvontaa ja pöllön huhuilua kuunnellessani kasteisella nurmikolla, yrittäen taskulampun valokeilassa etsiä mustaa lylleröä, mietin että ihminen osaa kyllä tehdä elämästään vaikeeta. Vanhempainlomaahan ei koiranpennun ottajalle anneta ja vielä vähemmän yrittäjälle.

Johtaja-ainesta?

Niinpä Murphyn ensimmäinen viikko on ollut melkoisen vauhdikas. Kahdeksanviikkoinen koiranpentu on kulkenut mukana toimistolla, asiakastapaamisissa, näytöissä, palavereissa ja istuihan se jopa panimossa meidän kanssa kun tavattiin uudet asiakkaat. Koska rokottamatonta koiranpentua ei voi laskea juoksentelemaan, on mun vakivarustuksena ollut koira kainalossa, käsilaukku olalla ja läppärilaukku kannossa. Martta onneksi huolehtii itse itsestään, mutta jonkinlainen regressio sillä on ja selkeästi FOMO (fear of missing out = pelko että jää jostakin paitsi).

 


Paljon on jo opittu. Jäbä osaa istua, tulla luokse, odottaa tarvittaessa, tietää mitä tarkoittaa ”Ei!” Marttakin on ehtinyt opettamaan lapselle että kun tulee vieraita odotetaan lupaa omalla paikalla, katua ylitettäessä istahdetaan kunnes saa luvan ylittää ja varmasti koiranperspektiivistä tärkeintä on se että paras paikka kerjätä on tiskikoneen vieressä.

 

Vähän puskissa.

Maeve parkkerasi ensimmäiseksi viideksi vuorokaudeksi Tättiksen sängyn alle ja lähinnä murisi jonkun yrittäessä lähestyä. Torstaina se ilmestyi takaisin esiin, hoikistuneena mutta uteliaana. Selkeästi kissaneiti oli päätellyt että tyyppi on selkeästi tullut jäädäkseen ja on aika selvittää kuinka vaarallinen se on. Lauantaiaamuna se tuli jo aamiaiselle Martan ja Murphyn seuraksi.

 

Kohtaaminen aamuhämärissä. 

Elämä on siis asettumassa uomiinsa kahden koiran, kissan ja kolmen lapsen vanhempana. Ensimmäisen järkytyksen väistyttyä olemme hyvää vauhtia oppimassa elämään toistemme kanssa.



Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän