miten tässä nyt näin pääsi käymään?

 

Pilkettä silmäkulmassa?

Ihminenhän tekee kaikenlaista älytöntä hetken mielijohteesta ja vaikka tällä kertaa mielijohteesta toteutumiseen meni reilu vuosi, on myönnettävä että tämä tuli silti vähän puskista. Siitä on aikaa tovi jos toinenkin kun Fredde lipsautti että jossakin välissä voitais harkita Martalle pikkusiskoa, ihan vaan jotta meillä olisi koira sitten joskus kun Martasta aika jättää ja toisaalta, jos Martasta vaikka olisi jotain apua tulokkaan koulutuksessa. Asia jäi sikseen, kun se ajatuskin oli lähinnä sellainen, sitten joskus.

 

Ensikohtaaminen.

Otin asian esille lasten palattua kouluun syyskuun alussa. Fredde empi, että onko nyt kuitenkaan hyvä aika, kun noita töitäkin on, ja minä pontevasti vastasin että koskas sitten ja eihän niitä pentuja nyt tosta vaan mennä ostamaan. Sain luvan laittaa Martan kasvattajalle viestiä, ihan vaan kyselläkseni mikä siellä oli tilanne. Niinhän siinä sitten kävi, että reilua viikkoa myöhemmin matkasimme autossa kotiin koiranpennun kanssa. Ei, se ei ole tyttö, eikä se ole keltainenkaan. Meille muutti Murphy, Martan pikkuveli. Murphyn sisko muutti vähintään yhtä yllättäin meidän hyville ystäville naapuriin.  

Sisko ja sen veli.

 

Yön pimeinä tunteina, kojoottien ulvontaa ja pöllön huhuilua kuunnellessani kasteisella nurmikolla, yrittäen taskulampun valokeilassa etsiä mustaa lylleröä, mietin että ihminen osaa kyllä tehdä elämästään vaikeeta. Vanhempainlomaahan ei koiranpennun ottajalle anneta ja vielä vähemmän yrittäjälle.

Johtaja-ainesta?

Niinpä Murphyn ensimmäinen viikko on ollut melkoisen vauhdikas. Kahdeksanviikkoinen koiranpentu on kulkenut mukana toimistolla, asiakastapaamisissa, näytöissä, palavereissa ja istuihan se jopa panimossa meidän kanssa kun tavattiin uudet asiakkaat. Koska rokottamatonta koiranpentua ei voi laskea juoksentelemaan, on mun vakivarustuksena ollut koira kainalossa, käsilaukku olalla ja läppärilaukku kannossa. Martta onneksi huolehtii itse itsestään, mutta jonkinlainen regressio sillä on ja selkeästi FOMO (fear of missing out = pelko että jää jostakin paitsi).

 

Paljon on jo opittu. Jäbä osaa istua, tulla luokse, odottaa tarvittaessa, tietää mitä tarkoittaa ”Ei!” Marttakin on ehtinyt opettamaan lapselle että kun tulee vieraita odotetaan lupaa omalla paikalla, katua ylitettäessä istahdetaan kunnes saa luvan ylittää ja varmasti koiranperspektiivistä tärkeintä on se että paras paikka kerjätä on tiskikoneen vieressä.

 

Vähän puskissa.

Maeve parkkerasi ensimmäiseksi viideksi vuorokaudeksi Tättiksen sängyn alle ja lähinnä murisi jonkun yrittäessä lähestyä. Torstaina se ilmestyi takaisin esiin, hoikistuneena mutta uteliaana. Selkeästi kissaneiti oli päätellyt että tyyppi on selkeästi tullut jäädäkseen ja on aika selvittää kuinka vaarallinen se on. Lauantaiaamuna se tuli jo aamiaiselle Martan ja Murphyn seuraksi.

 

Kohtaaminen aamuhämärissä. 

Elämä on siis asettumassa uomiinsa kahden koiran, kissan ja kolmen lapsen vanhempana. Ensimmäisen järkytyksen väistyttyä olemme hyvää vauhtia oppimassa elämään toistemme kanssa.