toisenlainen äitienpäivä

Tämä teksti piti kirjoittaa ja julkaista jo miltei viikko sitten – äitienpäivänä. Piti kirjoittaa äitiydestä, elämästä meidän perheessä ja siitä miten ihani mun lapset on, mutta kuten usein käy, elämä heitti kapuloita rattaisiin ja teksti jäi kirjoittamatta. Moni muukin asia jäi tekemättä, moneksi päiväksi. Tästä ei kuitenkaan tule kirjoitus koronasta.

Särky alkoi jo perjantaina, ajattelin hammassäryksi ja kiroilin. Kiroilin koska hammaslääkärit on kiinni eikä ne nyt muutenkaan ole ihan mun parhaita kavereita. Kiroilin koska hammassärky tarkoittaa juurihoitoa ja tässä maassa juurihoito ja sen päälle laitettava kruunu maksaa helposti tuhansia taaloja, jopa vakuutuksen kanssa. Otin kipulääkkeen ja toivoin että tilanne poistuisi itsestään. Arvannette... ei se poistunut.

Siinä vaiheessa kun mukaan tuli päänsärynpoikanen ja tunsin miten mulla on kuvitteellinen otsatukka otsalla, ja takaraivo tuntui siltä että joku olisi tukistanut lujasti, ja silmäkin tuntui kummalliselta kerroin asiasta Freddelle. Fredde arveli migreeniksi. Otin taas migreenilääkkeen ja sitten toisen ja jatkoin elämää. Päänsärky lähti, muut oireet jäivät. Naamaa vihloi, hiuksia särki ja otsis pysyi otsalla. Fredde ehdotti lääkäriä, kieltäydyin kohteliaasti ja nauroin että tää on taas sellainen vika että lääkäri katselee mua pääkallellaan, puhuu ymmärtäväisesti ja ajattelee että muijalla viiraa päässä.

Sunnuntaiaamuna, äitienpäivän kunniaksi tunne otsatukasta oli vaihtunut tunteeseen siitä että otsa kuplii, silmäkin arasti valoa ja kirveli, katsoin peiliin ja siinähän ne kuplat oli, ei enää kuvitteellisia vaan ihan näkyviä rakkoja. Olen nähnyt vyöruusun ennenkin – sairaalatyössä – mutta että otsalla ja silmässä... Paras kaverini Google varmensi kotidiagnoosin ja Mayo Clinic, se kaiken terveydenhuollon ylin auktoriteetti tässä maassa neuvoi että kun rakot ovat kasvoissa on syytä mennä lääkärin juttusille. Oma sairaalaketju ei tarjoa virtuaalisia lääkäripalveluja päivystyksenä ja lähin lääkäripäivystys oli tuskaisan ajomatkan päässä koska se lähipäivystys oli nyt koronapotilaille. Oli äitienpäivän aamu, alakerrasta kantautui kattiloiden ja pannujen kolinan lisäksi huumaava pekonin tuoksu, eikä lääkäriin lähteminen tuntunut houkuttelevalta muutenkaan.

Löysin toisesta sairaalaketjusta virtuaalipäivystyksen. Kirjauduin sisään ja kymmenen minuuttia myöhemmin juttelin lääkärin kanssa. Latelin mukavalle lääkärille vitaalitoiminnot, lämmöstä verenpaineen ja pulssin kautta siihen hapetustasoon. Verenpaine oli vähän normia korkeampi, muuten kaikki tasan tarkkaan tavallista. Vyöruusu se on. Lääkäri lähetti apteekkin reseptin Valtrexia ja sanoi että olis kyllä syytä lähteä ensiapuun. Nimenomaan ensiapuun (ER), ei lääkäripäivystykseen (UC). Lääkäripäivystyksessä hoidetaan sellaiset asiat jotka eivät tarvitse potentiaalista sairaalahoitoa eli flunssa, pikkumurtumat, vatsataudit, tikkaukset jne. Ensiapu taas ottaa vastaan sydänpotilaat, avomurtumat ja muut henkeä uhkaavat sairaudet. Hienoa.

Hipsin alakertaan syömään ne ihanat aamiaispekonit, otan vastaan lasten maalaamat taulut ja löydän sähköpostista lasten kirjoitukset siitä minkälainen minä olen äitinä. Voi ihanuus. Tättiksestä on tullut niin taitava. Se on isänsä kanssa laittanut kaiken valmiiksi. Mimosaa siemaillessa Fredde kysyy mitä lääkäri sanoi, ja vastaan että pitää lähteä ensiapuun, se lääkäri oli huolissaan mun silmästä.

Ensiavussa ei ole ketään. Menen yksin sisään ja kirjaudun potilaaksi. Sairaanhoitaja hakee mut noin kolmenkymmenen sekunnin päästä sisään, mittaa verenpaineen, kuumeen ja muut. Potilashuoneen ovella mua odottaa muutama sairaanhoitaja ja kun ne on katsoneet mua siinä käytävällä hetken ne vaihtaa suunnitelmaa ja mut suljetaan koronahuoneeseen eli tilaan jossa on oma ilmanvaihto ja joka on alipaineistettu niin ettei taudit leviä huoneen ulkopuolelle. Kolmessa minuutissa huoneessa on lääkäri jonka pääasiallinen tehtävä on katsoa sitä silmää. Puudutustippoja, jotain muita tippoja ja sit kurkitaan. Lääkäri haluaa puhua päivystävän silmälääkärin kanssa. Jään odottelemaan. Silmälääkäriä metsästellään tovi jos toinenkin mutta lopulta tyyppi on saatu kiinni ja se määrää mut silmälääkäriin heti maanantaina. Tiedän että mun silmälääkäri on kiinni, koska korona. Lääkäri soittaa mun silmälääkärin päivystysnumeroon ja pyytää soittamaan hänelle heti kun saa viestin. Kouraan saan myös kipulääkereseptin. Urheana suomalaisnaisena sanon että ihan hyvin pärjään ilman, mutta lääkäri sanoo että saatan muuttaa mieltäni.

Tässä näyttää edelleen hyvältä ja pahin on kaukana edessä.

Iltapäivästä virnuilen pihasohvassa Freddelle etten oikein ymmärrä mikä tää juttu on kun sanotaan että vyöruusu on yksi kivuliaimmista sairauksista. Nössöjä. Silmälääkäri soittaa mulle purjeveneeltään ja sanoo soittavansa silmätippareseptin apteekkin ja kutsuu mut vastaaotolle seuraavana aamuna.

Vielä jaksaa hymyilyttää...

Kivut alkavat sunnuntai-iltana ja kirvely ja pieni särky vaihtuu järjettömäksi vihlonnaksi joka saa kyyneleet silmiin ja tarraamaan kiinni pöydänreunasta. Nappaan kipulääkkeen mutta siitä ei ole mitään iloa. Haudon päätä kylmällä hauteella ja vaikeroin, alan ymmärtää mistä puhutaan.

 

Silmälääkäriasema on suljettu. Tapaan lääkärin ulko-ovella ja pääsen sisään hämärään odotushuoneeseen. Silmälasitelineet ovat tyhjillään, tietokoneet suojattu hupuin. Silmälääkäri katsoo silmän maanantaiaamuna ja toteaa ettei ole moista nähnyt kuin kerran aiemmin urallaan. No kiva. Silmän kovakalvo on onneksi puhdas mutta silmää ympäröivä kudos on täynnä rakkuloita. Kudoksen turvotus puristaa silmää ja aiheuttaa näön samentumisen silmässä. Tipat on tilattu ja noudan ne apteekista – kortisonia. Tättis hoitaa poikien kotikoulun, laittaa aamiaisen ja lounaan, vie koiran lenkille ja käskee minut sänkyyn. Iltaa kohden kivut pahenevat, kipulääkkeestä ei ole mitään iloa joten jätän sen purkkiin. Roikun kiinni sängynlaidassa kyynelten valuessa pitkin naamaa ja toivon kuolemaa.

Omalääkäri soittaa tiistaina aamusta ja kysyy olenko tavannut silmälääkärin. Olen. Kerron silmälääkärin kuulumiset ja omalääkäri kysyy ehtisinkö käymään iltapäivällä? Saanko kuskin? Ethän aja itse... Fredde ajaa. Vastaanoton ulko-ovella sairaanhoitaja yrittää mitata mun kuumeen. Näen otsalta mittaavan kuumemittarin ja sanon hoitajalle että mä lyön sua jos kosket muhun tolla. Hoitaja vilkaisee mun otsaa ja laittaa kuumemittarin pois. Kaikki odotushuoneessa istujat käyttävät maskia ja varoetäisyys on vähintään kolme metriä. Pidän aurinkolasit päässä, näytän vähemmän pelottavalta.

Kun lääkäri tovia myöhemmin astuu huoneeseen on ensimmäiset sanat jotakuinkin näin; herrajumala miltä sä näytät... sun täytyy olla järkyttävän kipeä. Nyökkään. Saatko apua kotona? Joo. Saatko levättyä? Joo. Muista levätä! Joo. Olen viikon kolmas vyöruusupotilas. Lääkäri sanoo että vyöruusua on nyt selkeästi enemmän kun ihmisillä on stressi koronasta, työstä, työttömyydestä, taloudesta, kotikoulusta ja tulevaisuudesta. Ymmärrän paremmin kuin hyvin. Samaan hengenvetoon lääkäri jatkaa että vyöruusu saavuttaa kuitenkin harvemmin tällaisia mittasuhteita, satoja ja taas satoja rakkuloita päänahassa, kasvoissa, nenässä ja silmässä. Silmä on niin turvoksissa että näytän nyrkkeilijältä. Nenän sivu on turvonnut muodottomaksi ja voisi luulla että nenä on murtunut. Poistun vastaanotolta kourassa kaksi uutta reseptiä, krooniseen hermokipuun tarkoitettu kipulääke ja ensihätään morfiinia. Haen lääkkeet kotimatkalla apteekista ja tuijotan pieniä pillereitä morfiinipurkissa – uskallanko mä edes koskea noihin. Illalla kipu tekee päätöksen mun puolesta, otan ensin yhden pienen tabletin ja vähän myöhemmin toisen. Saan viimeinkin nukuttua edes hetken. Voin maata vain oikealla kyljellä, en selällä koska takaraivoa särkee ja kosketus tuntuu vasaraniskulta, en vasemmalla puolella koska sitä ei kärsi koskettaa edes höyhenellä.

Keskiviikon vietän alakerran sohvalla torkkuen. Silmälääkäri soittaa ja pyytää päivittäistä tekstarikuvaa silmästä. Tättis pyörittää Fredden kanssa taloutta. Pojat käyvät välillä halaamassa ja moiskauttamassa suukon oikeaan poskeen. Illalla turvaudun taas morfiinipurkkiin.

Torstaina lähetän taas kuvan silmälääkärille. Silmälääkäri laittaa viestin takaisin ja pyytää tapaamaan vastaaotolla kolmen vartin päästä. Fredde ajaa mut vastaanotolle ja siellä härässä huoneessa katsotaan taas silmänkovakalvoa ja silmänpohjaa. Kovakalvo näyttää edelleen hyvältä mutta silmää ympäröivä kudos vastaavasti karmealle. Lääkäri määrää repertuaariin lisäksi antiviraalisilmätipat ja suosittelee puhumaan omalääkärin kanssa antivirushoidon jatkamisesta sunnuntain jälkeen. Saan omalääkäriltä viestin. Hän on lähettänyt kymmenen päivää lisää Valtrexia apteekkiin. Nähdään tiistaina ja katsotaan mikä on vointi silloin.

Äitienpäiväkakku

On perjantai. Silmää särkee ja näytän nyrkkeilysankarilta jonka ottelu ei mennyt ihan putkeen. Videopuhelussa Kentsun opetustiimin kanssa muistan sanoa tiimille ettei mua ole pahoinpidelty vaan mulla on vyöruusu. Olin aina kuvitellut että tämä on vanhojen ihmisten sairaus, mutta some opettaa että monella on ollut vyöruusu jo lapsena. Vyöruusun aiheuttaa herpes zoster -virus, sama virus joka aiheuttaa vesirokon ja joka jää vesirokon jälkeen uinumaan jonnekin selkäytimeen puhjetakseen osalla ihmisistä uudestaan vyöruusuna silloin kun elämässä on stressiä tai immuunipuolustus on heikko. Useimmilla vyöruusu on keskivartalolla, joka kymmenes saa sen kasvojen aluelle ja niistä joka kymmenes silmään. Useimmiten vyöruusu on kohtalaisen lievä, mutta silloinkin hyvin kivulias. Minä sain äitienpäivälahjaksi jättipotin.

Äitienpäivä ei mennyt ihan suunnitellusti, mutta niinhän se on elämän kanssa että moni asia menee niin kuin oli ajatellut. Tämä viikko on kuitenkin todistanut miten ihana perhe ja mahtavat ystävät minulla on. Satoja viestejä, yllätyksiä oven takana, puheluita ja avuntarjouksia.