Siirry pääsisältöön

eläinlääkärissä




“Puropellon Eläinsairaala, miten voin auttaa?” – Löytyiskö meidän Martalle aikaa tälle päivälle? ”Onko tämä Martan äiti? Voitko vahvistaa Martan sukunimen?” Siis nimenomaan äiti, ei omistaja, ja tottahan lapsella on sama sukunimi kuin vanhemmillaan. ”Mikäs Marttaa vaivaa?” Kerron viimeisten päivien tapahtumat ja oman näkemykseni koiran diagnoosista ja ystävällinen asiakaspalvelija kysyy pääsisinkö sinne 9:45. Päivystysajoista joutuu maksamaan $75 etumaksun. Ihan tavalliset eläinlääkäriajat varataan netissä ja yleensä hyvissä ajoin. 

On perjantaiaamu, ulkona on vielä pimeää, mutta eläinlääkäriasemalla ollaan jo töissä. Koko osavaltiota on vaivannut viimeiset kaksi vuotta huutava pula päivystävistä eläinlääkäreistä, enkä halua ottaa riskiä että joudun ajamaan satoja kilometrejä saadakseni koiran hoitoon viikonloppuna. Nämä on näitä Covidin sivutuotteita siinä missä koulujen sijaiskriisikin. Ei ole eläinlääkäreitä, eläinsairaanhoitajoa, opettajia, hammashygienistejä ja monia muita. Myös lemmikkieläinten määrä on kasvanut entisestään näiden koronavuosien aikana ja puhutaankin covidkoirista.



 
Jatketaan kuitenkin matkaa sinne eläinlääkäriin. Vähän ennen annettua aikaa kurvaan eläinlääkäriaseman tyhjälle parkkipaikalle ja tekstaan eläinlääkäriasemalle parkkiruudun numeron, oman nimeni ja lääkäriajan. Saan vastauksesksi tervehdysviestin jossa meidät toivotetaan tervetulleiksi ja pyydetään soittamaan mikäli en saa puhelua heiltä viiden minuutin sisään. Kuten aina ennekin, puhelin soi ja vastaaottovirkailija muistuttaa että sisään saa tulla vaan yksi vanhempi ja maskin on pysyttävä naamalla koko ajan. Hän kertoo tulevansa meitä ovelle vastaan.




Martta ei ole erityisen innokas eläinlääkärissä kävijä, onhan tädillä aika monta vähemmän mukavaa kokemusta näistä käynneistä. Otan siis molemmat koirat mukaan, Murphyn rauhoittamaan hermoilijaa. Eläinlääkäriaseman aulassa ei ole ketään, onhan odotushuone ollut suljettuna maaliskuusta 2020. Nykyään sentään yksi omistaja saa tulla mukaan, pitkään oli niin että lemmikki piti lähettää yksin lääkäriin, eikä se ainakaan auttanut eläinlääkäripelkoista koiraa.

Aulassa Martta astuu tottuneesti vaa’alle ja harjoituksen vuoksi punnitaan samalla myös pikkuveli. Vastaanottohuoneessa istahdan penkille ja Martta hyppää mun selän taakse turvaan. Murphyllä ei ole huolen häivää, onhan takana lähinnä mukavia jutustelukäyntejä rokotusten merkeissä. Murphyn maailmassa eläinlääkäriaseman henkilökunta on mukavaa jengiä jolta saa nameja kun vähän pyytää. Martta taas tietää että kaikki herkut on suurta huijausta ja eläinlääkärit on vaarallisia tyyppejä.
Dr Wright tulee huoneeseen sairaanhoitajan kanssa ja huomaa heti mun selän takana piileskelevän potilaan. Naurahdan että tädillä on aika kielteinen suhtautuminen eläinlääketieteen ammattilaisiin ja Dr Wright sanoo heti että otetaan hitaasti ja jutellaan ensin. Hän istuu lattialle ja kyselee miksi me ollaan siellä rapsutellen samalla Murphyä joka kiipeilee onnellisena eläinlääkärin sylissä.




Martta houkutellaan puolipakolla penkiltä lattialle ja mun ja eläinlääkärin väliin. Eläinlääkäri juttelee rauhoittavasti ja rapsuttaa Marttaa tytön selkeästi yrittäessä pitää eläinlääkäri erossa kipeästä, turvonneesta poskesta. Lääkäri vahvistaa mun mahdolliset diagnoosit, joko koira on lyönyt poskensa pahasti tai hammas on tulehtunut, silmän alla on turvonnut, kova patti, sellainen monen sentin laajuinen. Hänenkin mielestään oli hyvä idea tulla ennen viikonloppua ja välttää päivystyksen riski. Koira jää eläinsairaalaan kuvattavaksi. Allekirjoitan sairaanhoitajan kanssa kustannusarvion ja pyydän lähettämään sen suoraan vakuutusyhtiöön. Hinta-arvio on reilut $950 diagnoosin tekemistä varten tarvittavasta rauhoituksesta, röngenistä ja kipulääkityksestä. Saatan Martan sairaalaosaston ovelle ja koira jatkaa matkaansa tottelevaisesti, mutta silminnähden haluttomasti sairaanhoitajan kanssa.

Muutaman tunnin päästä eläinlääkäri soittaa ja kertoo Martan voivan hyvin. Radiologin lausuntoa odotetaan, mutta hammas näyttää hyvältä, eikä näytä siltä että sen juuressa olisi tulehduksen aiheuttamaa paisetta. Sen sijaan poskiluussa, silmän alla on luumustelma ja mahdollisesti myös hiusmurtuma. Näyttää siltä että tyttö on saanut kunnon tällin. Sovitaan että haen koiran kotiin kahden aikaan ja saan mukaani lääkkeet kivunhoitoon. Lisäohjeena on hautoa poskea lämpimällä. Mikäli turvotus ei lähde laskemaan alkuviikosta, jatketaan matkaa tietokonetomografiaan.


Iltapäivällä Martta tulee minua vastaan eläinlääkäriaseman ovella ja tempoo suunnilleen mukanaan paitsi hoitajan käsivarren niin myös ovenkarmit. Lääkkeet ojennetaan valkoisessa paperipussissa jossa on Martan nimi ja sen alle piirretty sydän. Eläinlääkäri soittaa vielä alkuillasta kysyäkseen potilaan kuulumisia. Tonnin laskusta meille jäi vakuutuksen jälkeen maksettavaksi vajaan kolmesataa.

Puropellon Eläinsairaalassa on meidän lääkärin leikkauspäivä keskiviikkoisin. Silloin rutiinileikkauksiin, sterilisaatioon, hammaspuhdistukseen ja etukäteen sovittuihin diahnostisiin toimenpiteisiin tulevat eläimet otetaan vastaan aamuseitsemän ja kahdeksan välillä. Kotiin palautus tapahtuu joskus iltapäiväneljän ja iltakahdeksan välillä. Jälkiseuranta tapahtuu puhelimitse seuraavana aamuna.




Meillä on Martan myötä melkoisen kattava kokemus eläinlääkäreistä omassa osavaltiossa. Olemmehan käyneet niin päivystyksissä kuin erikoislääkäreilläkin, oman eläinlääkäriasemamme lisäksi. Olemme asioineen jo pelkästään Martan kanssa viidessä eri eläinlääkärissä, edellisen koiran ja kissojen kanssa lisäksi vielä kolmessa muussa. Itäisessä Washingtonissa lasku aamuyön eläinlääkärikäynnistä oli polvesta otettuine kuvineen vajaat kaksisataa, täällä samasta olisi maksettu pitkälti toista tuhatta. Kallein oli hammaslääkärikeikka, se kun Martta-täti sai juurihoidon jälkeen hienon titaanihampaan. Olen joskus miettinyt että ketä varten siellä eläinlääkärin huoneessa on se pehmustettu pöytä, kirjoittamista? Oma kokemus kun on että eläinlääkärissä istutaan lattialla, eläimen tasolla, myös silloin kun kyseessä on meidän kissa.






Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän