keskiviikko 27. toukokuuta 2015

hyvästi rotanmyrkky!




Mun yhteiselämä warfariinin tai rotanmyrkyn – Marevan – kanssa alkoi kesäkuussa 2012. Se alkoi sinä päivänä kun oli ekaa kertaa lämmin. Kevät 2012 kun ei ollut kehumisen arvoinen. Oli lämmin, ei kuuma, ja älyttömän hiostavaa. Me oltiin lounaalla ja kahvilla hyvän ystävän luona. Muistan ajatelleeni et oon varmasti tulossa kipeeksi, närästi ja olo oli surkea. Join kahvini ja söin kiltisti emännän leipoman mustikkapiirakan.

Me ajettiin kotiin. M halus lähteä pyöräilemään mut me jouduttiin palaamaan kotiin, koska musta ei ollut kävelemään. Hikoilin, päässä huippasi ja oksetti. Hikoilin sellaista kylmää hikeä. Vaatteet tuntui ahdistavilta, ja takaisin sisään päästyä riisuin rintaliivit kesämekon alta. Rintakehää puristi edelleen ja mieleen tunkeutui kuin väkisin sydänkohtauksen oireet.

Soitin vakuutusyhtiön ensiapupuhelimeen. Ajatus oli et se tyyppi siellä langan toisessapäässä neuvois ottamaan vähän rennietä ja rauhoittumaan. Hetken päästä sairaanhoitaja soitti takaisin. Me puhuttiin, mä vastailin sen kysymyksiin ja se käski tilaamaan ambulanssin. Olin yksin kotona kolmen pienen lapsen kanssa. Otin sen aspiriinin mitä käskettiin, kävin sohvalle ja soitin Freddelle töihin. En halunnut soittaa ambulanssia, halusin Fredden. En halunnut ambulanssia talon eteen. En halunnut että koko kylä kerääntyy katsomaan kun naapurin muijaa viedään. Etenkään en halunnut ambulanssipoikia kertomaan että kannattais kai ottaa närästyslääke sen sijaan et soittaa ne paikalle.

Se kaahasi kotiin kahdella pyörällä, pakkas meidät autoon ja lähti ajamaan sairaalaan. Käskin sen kuitenkin ajamaan paloaseman pihaan, ihan vaan... varmuuden vuoksi. Paloasemalla ne vinoili et on niillä puhelinnumerokin. Kannattaa ihan vaan soittaa siihen hätänumeroon... Ne mittas verenpaineita ja kyseli ja haastatteli. Vanhempi ensihoitaja rauhoitteli ja sanoi et häntäkin välillä närästää, tilataan kuitenkin se lääkäriyksikkö varmuudeksi paikalle. Me istuttiin ja vitsailtiin odottaessa. Lääkäriyksikkö tuli paikalle ja kyseli ensihoitajilta tilannetta. Mä kysyi pääsenkö kotiin ja lääkäriyksikön poikanen sanoi et en, pääsen valitsemaani sairaalaan hänen kyydillään.

Fredde ajoi lapset lähimmälle ystävälle hoitoon ja seuras ambulanssia sairaalaan. Ensin sitä hoidettiin infarktina. Silloin tapasin Petterin. Petteri on hoitanut mua siitä päivästä. Petteri on kardiologi. Petteri kuvas ensin mun sydämen ja kun vika ei löytynyt sydämestä, siirryttiin keuhkoihin. Vika löytyi keuhkoista, keuhkoveritulppa. Terveyskirjasto kirjoittaa keuhkoveritulpasta – keuhkoemboliasta – näin; ”Aikuisväestössä keuhkoveritulppa todetaan vuosittain noin yhdellä tuhannesta. Keuhkoveritulpan vaara lisääntyy iän mukana: kaksi kolmesta tapauksesta todetaan yli 65-vuotiailla, mutta vain yksi kymmenestä alle 25-vuotiailla. Sadasta sairaalassa kuolleesta potilaasta noin viidellä kuoleman syynä on keuhkoveritulppa.” Mielenkiintoisen mun emboliasta teki se että en ollut sitä ennen ollut a) pitkällä lennolla b) vuodepotilaana c) leikkauksessa. Mun emboliasta teki erityisen vaarallisen se että se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ilman syytä ja ilman ennakkovaroitusta. Jatkotutkimuksissa oikeasta jalasta löytyi useampi laskimotukos.

Sen kesän pysyttelin sisätiloissa ja lepäsin kiivetessäni portaita yläkertaan. Fredde hoiti perheen ja kodin ja elämän. Mä makasin sohvalla. Muistan sen kerran kun päätin selvittää pyykit ja päädyin tervehtimään pyttyä ylirasituksesta. Fredde otii vapaata töistä. Se veli tuli meille avuksi ja veljen jälkeen Kummitäti T lensi meille Afrikasta. Meillä oli autotallissa kolme kanaa ja Kissa kuoli. Se oli erilainen kesä. Sinä kesänä rupesin käymään kirkossa.



Siitä se alkoi, elämä warfariinin kanssa. Kapinoin, mutta kapina ei auttanut. Syötävä oli. Siitä olis kesäkuussa tullut kolme vuotta. Tarkalleen 2 vuotta 10 kuukautta ja 28 päivää. Miltei kolme vuotta verikokeita. Miltei kolme vuotta ruokavaliorajoituksia. Miltei kolme vuotta takaraivossa ajatus siitä että jos se INR on kuitenkin liian alhainen. Puolitoistavuotta kesti löytää hoitotasapaino 12.5mg vuorokaudessa sai INR:n pysymään siinä halutussa lukemassa (2.5-3.5). Parhaimmillaan verikokeitten väli oli kuusi viikkoa. Huonoimmillaan kävin siellä kahdesti viikossa.



Euroopassa mun kaltaisia potilaita on jo pidempään hoidettu uuden sukupolven antikoagulaatiolääkkeillä. Täällä FDA oli kolme vuotta sitten hyväksynyt ne vain eteisvärinän hoitoon. Keuhkoemboliaa ja laskimotukoksia hoidettiin edelleen puhtaasti hepariinilla ja marevanilla. Marevanin oli siis tyytyminen.


Tänään tapasin taas Petterin. Meillä on nykyään deitti kerran vuodessa. Sen ekan vuoden tapasin sitä ensin kuukauden, sitten kahden, kolmen ja kuuden kuukauden välein. Innoissaan se kertoi mulle että vihdoinkin FDA on hyväksynyt uuden sukupolven antikoagulaatiolääkkeet myös keuhkoemboliapotilaitten hoitoon. Eilen illalla napasin viimeisen warfariiniannokseni. Jos olisin tiennyt sen olevan viimeinen satsi, olisin traatusti nostanut sille maljan. Ekaa kertaa melkein kolmeen vuoteen olen ensin kolme päivää syömättä warfariinia ja sitten aloitan uuden lääkityksen. Ei enää verikokeita muutaman viikon välein. Ei enää ruokavaliorajoituksia. Ei enää huolta heittelehtivistä veriarvoista. Tervetuloa Eliquis, ja näkemiin rotanmyrkky!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.