Siirry pääsisältöön

hyvästi rotanmyrkky!




Mun yhteiselämä warfariinin tai rotanmyrkyn – Marevan – kanssa alkoi kesäkuussa 2012. Se alkoi sinä päivänä kun oli ekaa kertaa lämmin. Kevät 2012 kun ei ollut kehumisen arvoinen. Oli lämmin, ei kuuma, ja älyttömän hiostavaa. Me oltiin lounaalla ja kahvilla hyvän ystävän luona. Muistan ajatelleeni et oon varmasti tulossa kipeeksi, närästi ja olo oli surkea. Join kahvini ja söin kiltisti emännän leipoman mustikkapiirakan.

Me ajettiin kotiin. M halus lähteä pyöräilemään mut me jouduttiin palaamaan kotiin, koska musta ei ollut kävelemään. Hikoilin, päässä huippasi ja oksetti. Hikoilin sellaista kylmää hikeä. Vaatteet tuntui ahdistavilta, ja takaisin sisään päästyä riisuin rintaliivit kesämekon alta. Rintakehää puristi edelleen ja mieleen tunkeutui kuin väkisin sydänkohtauksen oireet.

Soitin vakuutusyhtiön ensiapupuhelimeen. Ajatus oli et se tyyppi siellä langan toisessapäässä neuvois ottamaan vähän rennietä ja rauhoittumaan. Hetken päästä sairaanhoitaja soitti takaisin. Me puhuttiin, mä vastailin sen kysymyksiin ja se käski tilaamaan ambulanssin. Olin yksin kotona kolmen pienen lapsen kanssa. Otin sen aspiriinin mitä käskettiin, kävin sohvalle ja soitin Freddelle töihin. En halunnut soittaa ambulanssia, halusin Fredden. En halunnut ambulanssia talon eteen. En halunnut että koko kylä kerääntyy katsomaan kun naapurin muijaa viedään. Etenkään en halunnut ambulanssipoikia kertomaan että kannattais kai ottaa närästyslääke sen sijaan et soittaa ne paikalle.

Se kaahasi kotiin kahdella pyörällä, pakkas meidät autoon ja lähti ajamaan sairaalaan. Käskin sen kuitenkin ajamaan paloaseman pihaan, ihan vaan... varmuuden vuoksi. Paloasemalla ne vinoili et on niillä puhelinnumerokin. Kannattaa ihan vaan soittaa siihen hätänumeroon... Ne mittas verenpaineita ja kyseli ja haastatteli. Vanhempi ensihoitaja rauhoitteli ja sanoi et häntäkin välillä närästää, tilataan kuitenkin se lääkäriyksikkö varmuudeksi paikalle. Me istuttiin ja vitsailtiin odottaessa. Lääkäriyksikkö tuli paikalle ja kyseli ensihoitajilta tilannetta. Mä kysyi pääsenkö kotiin ja lääkäriyksikön poikanen sanoi et en, pääsen valitsemaani sairaalaan hänen kyydillään.

Fredde ajoi lapset lähimmälle ystävälle hoitoon ja seuras ambulanssia sairaalaan. Ensin sitä hoidettiin infarktina. Silloin tapasin Petterin. Petteri on hoitanut mua siitä päivästä. Petteri on kardiologi. Petteri kuvas ensin mun sydämen ja kun vika ei löytynyt sydämestä, siirryttiin keuhkoihin. Vika löytyi keuhkoista, keuhkoveritulppa. Terveyskirjasto kirjoittaa keuhkoveritulpasta – keuhkoemboliasta – näin; ”Aikuisväestössä keuhkoveritulppa todetaan vuosittain noin yhdellä tuhannesta. Keuhkoveritulpan vaara lisääntyy iän mukana: kaksi kolmesta tapauksesta todetaan yli 65-vuotiailla, mutta vain yksi kymmenestä alle 25-vuotiailla. Sadasta sairaalassa kuolleesta potilaasta noin viidellä kuoleman syynä on keuhkoveritulppa.” Mielenkiintoisen mun emboliasta teki se että en ollut sitä ennen ollut a) pitkällä lennolla b) vuodepotilaana c) leikkauksessa. Mun emboliasta teki erityisen vaarallisen se että se tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ilman syytä ja ilman ennakkovaroitusta. Jatkotutkimuksissa oikeasta jalasta löytyi useampi laskimotukos.

Sen kesän pysyttelin sisätiloissa ja lepäsin kiivetessäni portaita yläkertaan. Fredde hoiti perheen ja kodin ja elämän. Mä makasin sohvalla. Muistan sen kerran kun päätin selvittää pyykit ja päädyin tervehtimään pyttyä ylirasituksesta. Fredde otii vapaata töistä. Se veli tuli meille avuksi ja veljen jälkeen Kummitäti T lensi meille Afrikasta. Meillä oli autotallissa kolme kanaa ja Kissa kuoli. Se oli erilainen kesä. Sinä kesänä rupesin käymään kirkossa.



Siitä se alkoi, elämä warfariinin kanssa. Kapinoin, mutta kapina ei auttanut. Syötävä oli. Siitä olis kesäkuussa tullut kolme vuotta. Tarkalleen 2 vuotta 10 kuukautta ja 28 päivää. Miltei kolme vuotta verikokeita. Miltei kolme vuotta ruokavaliorajoituksia. Miltei kolme vuotta takaraivossa ajatus siitä että jos se INR on kuitenkin liian alhainen. Puolitoistavuotta kesti löytää hoitotasapaino 12.5mg vuorokaudessa sai INR:n pysymään siinä halutussa lukemassa (2.5-3.5). Parhaimmillaan verikokeitten väli oli kuusi viikkoa. Huonoimmillaan kävin siellä kahdesti viikossa.



Euroopassa mun kaltaisia potilaita on jo pidempään hoidettu uuden sukupolven antikoagulaatiolääkkeillä. Täällä FDA oli kolme vuotta sitten hyväksynyt ne vain eteisvärinän hoitoon. Keuhkoemboliaa ja laskimotukoksia hoidettiin edelleen puhtaasti hepariinilla ja marevanilla. Marevanin oli siis tyytyminen.


Tänään tapasin taas Petterin. Meillä on nykyään deitti kerran vuodessa. Sen ekan vuoden tapasin sitä ensin kuukauden, sitten kahden, kolmen ja kuuden kuukauden välein. Innoissaan se kertoi mulle että vihdoinkin FDA on hyväksynyt uuden sukupolven antikoagulaatiolääkkeet myös keuhkoemboliapotilaitten hoitoon. Eilen illalla napasin viimeisen warfariiniannokseni. Jos olisin tiennyt sen olevan viimeinen satsi, olisin traatusti nostanut sille maljan. Ekaa kertaa melkein kolmeen vuoteen olen ensin kolme päivää syömättä warfariinia ja sitten aloitan uuden lääkityksen. Ei enää verikokeita muutaman viikon välein. Ei enää ruokavaliorajoituksia. Ei enää huolta heittelehtivistä veriarvoista. Tervetuloa Eliquis, ja näkemiin rotanmyrkky!


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän