keskiviikko 7. lokakuuta 2015

syksy

jättiläismäinen - ison kukkakaalin kokoinen - pitsisieni


Ulkona on syksy. Viisitoista astetta – siis celsiusta – ja sataa. Tällaiseen sateeseen en oikeastaan ole törmännyt missään muualla. Sellainen tasaisen tappava, kaiken kasteleva, paksu tihku joka verhoaa maailmaan paksuun sumuun. Metsä on täynnä sieniä. Niitä on kaikenlaisia; kirkkaan oransseja, keltaisia, valkoisia, pitsimäisiä, tatteja... Voisin vaikka vannoa törmänneeni järjettömään määrään kanttarelleja, mutta koska en oo mikään sienestäjä enkä halua myrkyttää ketään, jätin ne metsään. 

Suureen elämänmuutokseen jäljellä kolme arkipäivää ja mä nautin siitä että saan löysäillä luvan kanssa. Kuljen niissä jumppavaatteissani ja siinä rikkinäisessä, nyt neljän koiran puhkirakastamassa fliseessä. Tukka on kampaamatta, kasvot vailla meikkiä. Hampaat sentään pesin aamulla.

Kävelin laumani kanssa bussipysäkille O:n kysyessä ainakin viidesti voiko se jo riisua sadetakkinsa. Vastaus oli aina sama; ”Et voi.” – Miksi? ”No, koska täällä sataa.”  K:ta huoletti kastunut laastari ja lupasin että se ihan varmasti saa koulussa kuivan tilalle. M:n tukka oli kahdella hiuslakalla liimatulla tiukalla saparolla, eilen tulleen täi-ilmoituksen jäljiltä.

Joskus kauan sitten. Silloin kun sain sen täipaperin eteeni ensimmäisen kerran sain liki hysteerisen kohtauksen. Nykyään tyydyn kampaamaan lapun kotiin tuoneen lapsen hiukset valkoisen paperin päällä ja sen jälkeen elämä jatkuu. Ei osunut tällä kertaa meille, ja toivottavasti ei ihan heti osukaan.

Bussipysäkiltä me jatkettiin Martan kanssa metsään. Martan ihan ekalle, oikealle metsälenkille. Sateisessa metsässä on ihana tunnelma ja vielä ihanampaa oli katso tota pientä innokasta käärylettä. Miten se haisteli ja maisteli ja tutustui pehmeän polun tuntumaan.

Martta ja metsä


Kotona parkkeerasin kahvikupillisen kanssa yläkerran sohvalle katsomaan telkkaria, löydettyäni ensin kadottamani kaukosäätimen. Kake katos maanantaina kun ryöstin sen kolmikolta joka uhmasi kieltoa ja laitoin sen varmaan paikkaan, sellaiseen josta kolmikko ei tajua sitä etsiä. Huono puoli oli se etten itsekään sen jälkeen enää löytänyt kakea, ja kaivoin ruokakaappia ja pakastinta myöten koko huushollin ennen kuin löysin sen telkkarin vierestä, kaiuttimen päältä. Mä katsoin poliisisarjaa, hörpin kahvia ja Martta nukkui ensin vieressä, sitten sylissä, sitten vieressä ja taas sylissä. Ryhdistäydyin, selvitin pyykkivuoren Martan avustuksella. Leivoin pari kesäkurpitsakakkua, tyhjensin tiskikoneen ja vetäydyin takaisin yläkerran telkkarin eteen Martta sylissä. Siinä, että katsoo keskellä päivää telkkaria tekemättä mitään järkevää on jotakin syntistä. Siinä kieteytyy oikeastaan hyödyttömyysden syvin olemus ja siksi se on ah, niin ihanaa. Etenkin kun olen tehnyt sitä viimeksi joskus aikana ennen lapsia.



Freddeltä tuli tekstari: ”Ootko kotona jos ADT tulee evakuoimaan?” – "Miks mut pitää evakuoida? ;)" ”Eiku evaluoimaan.” – "Joo, oon." ADT on meidän turvallisuuspalveluiden tarjoaja ja ne vaihtaa meille elektroniset lukot, päivittää hälytysjärjestelmän ja lisää valaistukselle kauko-ohjauksen. Meillä on turvallista ilmankin. Meillä vaan on ollut hälytysjärjestelmä jo toistakymmentä vuotta. Se hankittiin silloin kun Fredde oli aina matkoilla ja mä yksin kotona kolmikerroksisessa rivarissa, ja sen verran nössö että pelkäsin nukkua siellä. Sähköisestä lukkojärjestelmästä on hyötyä jatkossa niin ettei kukaan tarvitse avaimia ja tarvittaessa koira- tai talovahdin voi päästää etänä sisään.

Odottelen lapsia kohta koulusta ja tossa ne ADT:n pojat nyt evakuoi, eiku evaluoi. 

Pentu ja neljän koiran flisee


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.