Siirry pääsisältöön

tee-se-itse lasten kanssa

Perjantai-iltapäivänä istun Tättiksen luokassa pyöreän pöydän ääressä. Mulla on seurana neljä lasta ja mun tehtävä on saada ne rakentamaan sanakirja niitten kirjoitusvihkon loppusivuille. Helppoa kuin heinänteko – tai sitten ei.

Esittelen ensin mallikappaleen ja jokainen saa katsoa sitä ennen kuin aloitetaan. Ajatukseltaan tää systeemi muistuttaa sellaista entisajan puhelinmuistiota.



Eka ohje, laske kolmetoista paperilehteä vihkon takakannesta alkaen. Ensimmäisellä on viidennellä sivulla piirustus. Toisella jotakin muuta. Opettaja neuvoo leikkaaamaan tai repäisemään käytetyt sivut pois. Teen työtä käskettyä lasten kanssa ja me palataan laskemaan kolmeatoista lehteä takakannesta.

Toinen ohje, taita jokainen sivu niin että siihen syntyy kaksi kolumnia. Näytän mallia. Vain yksi neljästä ymmärtää mitä niitten pitäis tehdä. Muille näytän kädestä pitäen mitä tehdään.

Kolmas ohje, leikkaa ekan sivun – se kolmastoista sieltä takakannesta – laidasta suorakulmio joka on marginaaliviivanlevyinen ja päättyy ensimmäiseen poikkiviivaan yläreunasta katsottuna. Näytän jokaiselle kädestä pitäen mitä leikataan ja mistä, ja piirrän vielä lyijärillä niille merkitkin.

Neljäs ohje, leikkaa toka sivu niin että yläreunasta laskettuna jää jäljelle kaksi poikkiviivaa. Kaksi lapsista leikkaa tokan sivun samoin kuin ensimmäisen ja homma niin sanotusti pissii. Haen teippiä ja liimaan leikatun palasen takaisin.

Periaatteessa tää homma jatkuu kunnes aakkoset on käytetty... kaksi kirjainta jokaiselle sivulle, 26 kirjainta eli 13 lehteä. Mutta kun yksi laski sivut kuitenkin väärin ja siltä puuttuu kolme viimeistä lehteä. Seuraavalle ei mene jakeluun se että jokainen kerta leikataan pois pienempi palanen kuin edellisellä kerralla, ei vaikka piirrän sen vihkoon lyijärillä leikkausviivat.

Puolitoista tuntia myöhemmin 29:stä lapsesta 9 on saanut homman tehtyä, mä tarvitsen oluen enkä edelleenkään voi käsittää miten ihmeessä tää oli näin monimutkainen tehtävä. Jossakin vaiheessa totean että lyijäri voittaa kuulakärkikynän. Sanon sen koska kahdeksan lasta yhdeksästä on onnistunut säätämään ne välilehtien aakkoset tavalla tai toisella. Muistutan niitä että edelleen viittäkymppiä lähestyvänä luotan lyijykynään.  Useampi ei osaa laskea kolmeentoista edes usealla yrittämisellä sillä ekasta kerrasta opin sanomaan että tarkistakaa, tarkistakaa, tarkistakaa että niitä sivuja on kolmetoista. Mut kappas kun niitä olikin vaan yhdeksän, tai kaksitoista tai kahdeksan. Nostan jälleen kerran hattua alakoulun opettajalle istuessani omien käsieni päällä jotten vaan näppärästi ja äkkiä tekis tätä hommaa lapsukaisten puolesta.


Perjantai-iltapäivät Tättiksen luokassa on kuitenkin ihanaa vaihtelua työarkeen. 





Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää