perjantai 26. tammikuuta 2018

Tättis

Me ollaan matkalla koulubussille. Jannut kävelee jossakin takana, toinen raahaa mukanaan valtavaa männynoksaa ja ne keskustelee jostakin... en tiedä mistä. Mun vieressä kävelee polkkatukkainen nuori neiti, sillä on päällään mekko ja tennarit, takin sijaan farkkutakki – tänään ei sada. Huomaan siinä kävellessä että sen päälaki on jo mun hartialinjan yläpuolella, miten se onkaan kasvanut niin äkkiä ja paljon.

Illalla se petas mulle sängyn omaan huoneeseensa ja peiteli mut sinne otsapusun kanssa: ”Nuku hyvin rakas äiti, toivottavasti voit huomenna paremmin...” Oma sänky on liian pehmeä hartiajumiin ja Tättiksen sängyssä on tilaa niille tyynyviritelmille joita tarvitsen voidakseni olla makuulla. Mennessään se sammuttaa valot. Aamulla se huolehtii että jannut pesee hampaansa, siis pesee eikä vaan kanna hammasharjaa kädessään. Se suihkuttaa kaikille täinestosuihketta ja harjaa hiukset. Iltapäivällä se tekee ensin omat läksynsä ja sen jälkeen tarkastaa jannujen matikantehtävät. Mun tehtäväksi jää rustata paperin alakulmaan vanhemman allekirjoitus. Mun tyttö. Iso ja osaavaa.

Se kurtistaa kulmiaan kun puhun sen kasvamisesta ja sivulauseessa palaan taas siihen että saa olla niin iso kuin jaksaa ja haluaa, eikä aina tarvitse olla yhtä osaava. Välillä saa olla ihan pieni ja tarvitseva. Silloin kun siltä tuntuu. Silloin se makaa mun sängyllä ja väittää ettei pääse sieltä pois.

Mä katson sen välitodistusta kyyneleet silmissä ja muistelen sitä lasta jonka kanssa juteltiin kuvakortein. Se lapsi tuntuu hetkittäin vieraalta, ja kuitenkin se aika oli ihan vasta. Sitten törmään videopätkään jossa käydään läpi autistisenlasten välituntikäyttäytymistä koskevaa tutkimusta ja tunnistan tuloksista oman lapseni - sanasta sanaan. Kun tutkija lukee esimerkkejään kuulen Tättiksen kertomukset koulupihan tapahtumista mukana-ulkona-mukana-ulkona... Muistan taas että haasteet kasvaa lapsen mukana muuttaen muotoaan.


Me istutaan kehityskeskustelussa ja väliarviossa opettajan kanssa. Tättis on kirjoittanut itselleen muistiinpanot ja esittelee koulutöitään arvioiden mitä olisi voinut tehdä paremmin, mikä meni hyvin ja korjaa ensimmäisen lukukauden tavoitteita heijastamaan välitodistustaan. Kommentoin fysiikan tehtäviä todeten että mä tein itse vastaavia 7:llä luokalla – 13-vuotiaana. Se meinaa lukea kevään aikana 10 kirjaa ja kirjoittaa niistä esseet. Moni asia mistä se puhuu muistuttaa mua ennemminkin lukiosta kuin alakoulusta.

Ei ole helpointa kasvaa monikkoperheen vanhimpana lapsena. Ei ole helpointa olla ikuinen kolmas pyörä kun sisarukset on toistensa parhaita kavereita, kaksikolla kun on ”built-in-best-friend” niitten opettajan sanoin. Ei ole helpointa olla kolmesta se ainoa tyttö. Siihen mahtuu paljon kyyneleitä, turhautumista ja elämän epäreiluutta.


Se on meidän Tättis, maailman paras ja ihanin. 


2 kommenttia:

  1. Jotenkin hurjan hienoa ihan tuntemattomankin ihmisen lukea miten Tättis on kehittynyt, kun just eilen ja toissapäivänä luin läpi koko sen 100+n päivää autismin kanssa- blogin. Siitä, kun kaikki oli ihan alussa ja pojatkin vielä ihan pieniä, on bloginkin mukaan tultu ihan valtavan paljon eteenpäin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Miten ihana kommentti! Kiitos! Aina välistä on tosiaan hyvä pysähtyä katsomaan miten pitkälle me ollaan päästy :)

      Poista