Siirry pääsisältöön

pelottaako?



Pelko on mielenkiintoinen asia kirjoittaa. Minkälaista on sitten asua täällä Amerikassa, pelon kulttuurissa, niin kuin joku suomalainen toimittaja tätä maata aikanaan kuvaili. Pelottaako? Ei. Onko syytä kuitenkin olla järkevä? No, joo. Entä miten suuri osuus tuttuudella on pelkoon tai pelotttomuuteen? Vieraassa paikassa kun yleensä pelottanee enemmän kuin tutussa, ainakin mua.

Viime keskiviikkona satakunta metriä mun työpaikasta tapahtui aseellinen ryöstö. Eläintarvikekaupassa asioinut nainen oli hyllyjen välissä kohdannut huppupäisen miehen joka oli aseella uhaten vienyt naisen käsilaukun. Nainen oli toiminut järkevästi, nostamatta meteliä ojentanut laukkunsa miehelle ja todennäköisesti tällä pelastanut oman henkensä. Käyn samassa liikkeessä ostamassa Martalle ruokaa.

Samana päivänä samaan kuvaukseen sopiva mies oli uhkaillut autosta aseellaan alakoululaisia jotka olivat kävelemässä koulusta kotiin. Koululaiset olivat palanneet takaisin koululle. Oliko miehen tarkoitus oikeasti ampua lapset, vai oliko se vaan häiriintyneen ihmisen omaa kivaa? Sitä ei kukaan tiedä. Vahingoilta kuitenkin säästyttiin lasten osatessa toimia oikein. Ajan kyseisen koulun ohitse useita kertoja viikossa.

Tammikuun ensimmäisen viikon aikana Redmondin keskustassa tehtiin kymmenkunta rikosilmoitusta. Muutama varkaus, yksi automurto, autovarkaus, edellä mainittu ryöstö ja aseenheiluttelu. Yksi pahoinpitely.

Viime lokakuussa pariskunta istui ostarin parkkipaikalla autossa kun parkkipaikalla vaaninut mies pakotti hyppäsi auton takapenkille pakotti pariskunnan ajamaan pankkiautomaatille aseella uhaten. Pankkiautomaatilla pariskunta juoksi karkuun, kaappaaja varasti auton joka löytyi seuraavana päivänä. Syyskuussa keskustassa yritettiin autokaappausta. Mummeli oli ensin polkaissut kaappaajaa varpaille, sitten tuupannut sen kumoon ja päästyään kotiin teki ilmoituksen poliisille.

Sattuuhan näitä. Aina silloin tällöin. Harvemmin kuitenkin.  Me asutaan pikkukaupungissa joka kuuluu Seattlen metropolialueeseen. Vaikka meidän kaupunki on sinällään pieni – 62 500 asukasta, on se osa samaa saumatonta lähiöitten jatkumoa liki 4 miljoonan asukkaan suurkaupungissa. Siihen ihmismäärään mahtuu kaikenlaista ja osuvasti valtaosalla näistä vakavammista rikoksista meidän kaupungissa on yksi yhteinen tekijä, rikollinen tulee meille kyläilemään niiltä vähemmän kivoilta alueilta helpon rahan toivossa. Onhan meillä edelleen aika tavallista jättää käsilaukku tai tietokone autoon, lompakko ostoskärryihin tai auton ovet lukitsematta.



Entä kuinka suuri riski on että lapsi tulee kaapatuksi? Jokaisen vanhemman pahin painajainen. Se on niin pieni, ettei aiheesta pikkugooglauksella edes löydy tilastotietoa. Johtuuko se sitten siitä että vanhemmat ovat jatkuvasti lastensa vierellä vai siitä ettei vaaraa ole? Omassa naapurustossa on tavallista että lapset kävelevät yhdessä koulubussilta kotiin. Ne samat lapset myös leikkivät ulkona ilman jatkuvaa valvontaa. Omille lapsille on annettu tiettyjä nyrkkisääntöjä. Älä mene yksin mihinkään. Kenenkään autoon, edes tuttavan, ei saa mennä. Jos koet tilanteen uhkaavaksi huuda ja etsi apua. Niin, ja pysy siinä ryhmässä. Kolme, neljä tai viisi lasta on huomattavan paljon vaikeampaa napata kuin se yksi yksinäinen. Tämä pätee niin kaupassa, julkisessa vessassa kuin koulutielläkin.

Yhdessä on turvallista.



Suurkaupungissa on suurkaupungin säännöt ja maalaisjärjellä on mahdollista välttää monta vaaratilannetta. Älä kulje parkkihalleissa tai parkkipaikoilla puhelimen ruutua tuijottaen, etenkään illalla. Tarkkaile ympäristöäsi. Jos tilanne tuntuu epämukavalta, olet todennäköisesti vaarassa. Lukitse auton ovet jos istut autossa parkkipaikalla. Jos nyt satut joutumaan tilanteeseen jossa sinua uhataan aseella, anna ne auton avaimet tai se käsilaukku. 

FBI:n mukaan Redmond ei ole erityisen turvallinen paikka, onhan kaupungin rikollisuusindeksi 18 kun tavoitteena on 100. Toisaalta todennäköisyys joutua väkivaltarikoksen uhriksi Redmondissa on noin 1:1000. Todennäköisyys kuolla liikenneonnettomuudessa on 1:5000, tulla koiran puremaksi 1:133. Väkivaltarikokseksi lasketaan kaikki väkivaltarikokset mukaanlukien perheväkivalta ja baarirähinät. Kulkiessani metsässä kahdestaan koiran kanssa todennäköisyys törmätä karhuun, puumaan tai kojottiin - viimeksi pari viikkoa sitten - lienee melkoisesti suurempi kuin riski kohdata polulla rosmo.

Mulle ei ole tullut mieleenään pelätä. Ei vaikka kotona on hälytysjärjestelmä. Toisaalta monen naapurin mielestä jo posteljooni, tuholaistorjuja ja jakeluauton kuljettaja kannattaa varmuudeksi raportoida poliisille. 

 Pelosta kirjoitti myös Petra Turkissa

Jokin viikko sitten muutama kymmen metriä meidän edellä kulki kojootti.



Tunnisteet:

Kommentit

  1. Kettu8. tammikuuta 2018 klo 13.55

    Sehän siinä taitaa olla, että maalaisjärkeä kannattaa käyttää. Se kun pelastaa monelta pahalta paikalta.
    Itse en ole asunut suurkaupungeissa, mutta niitä hulluja mahtuu ihan tavalliseen Ouluun ja Tampereellekin. Niihin pieniin metsäisiin kaupunginosiin, joihin tungetaan kaikki alkoholi- ja huumeongelmaiset, maahanmuuttajat ja syrjäytymisvaarassa olijat (ja miksi ne tungetaan kaikki samaan, voi vain miettiä). Maalaisjärjellä niissäkin paikoissa yleensä pärjää.

    Vaikka toki tutussa paikassa pelottaa vähemmän. Ja on hyvä osata kulkea ulkona muutenkin kuin napit korvilla ja naama ruudussa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa8. tammikuuta 2018 klo 18.54

      Täällä yritetään skandinaavisesti sekoittaa erilaisia väestöryhmiä, mutta tosiasiassa on kaupunkeja ja kaupungeissa kortteleita joilla on aivan erityisen heikko maine.

      Oman kaupungin rikollisuus on, kuten kirjoitin, lähinnä niitä tänne onneaan kokeilemaan eksyneitä ja poliisin otteet näiden suhteen ovat toisinaan turhankin kovia. Muutoin rikollisuus on satunnaisia näpistyksiä ja postivarkauksia.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää