Siirry pääsisältöön

yövieras




Meillä oli viikonloppuna yövieras. Se että meillä oli joku yökyläilemässä tai että joku on jossakin muualla nukkumassa ei nyt sinällään ole mitenkään kovin poikkeuksellista kolmilapsisessa perheessä, mutta tää oli toisenlainen yökyläily vaikka se päällisin puolin näyttikin ihan samanlaiselta kuin ne kaikki muut. Paitsi että meidän yövieras ei puhu meidän kanssa yhteistä kieltä muutamaa sanaa enempää. Tättistä ei jännittänyt mutta mua kyllä senkin edestä.

Anna on muuttanut tänne meidän lähistölle tammikuun alkupäivinä. Anna asuu tätinsä luona yhdessä isänsä kanssa. Annan täti on taannoin muuttanut tänne Kaliforniasta, asuttuaan sitä ennen itärannikolla. Yhdysvalloissa täti on asunut kolmisenkymmentä vuotta käytyään koulua ensin UIUC:ssa Illinois:ssa ja sen jälkeen Harvard Business Schoolissa. Anna ja Annan isä taas ovat kasvaneet ja eläneet Kiinassa. Sen tiesin jo etukäteen että Annan sisko ja äiti ovat edelleen Kiinassa, miksi Anna ja isä muuttivat tänne kesken lukuvuoden oli mysteeri johon saatiin valoa viikonloppuna.

Anna on kasvanut kiinalaisessa yksityisessä huippukoulussa. Sisäoppilaitokseen tyttö on lähetetty viisivuotiaana ja kaikki minkä täti kertoi kuullosti tällaisesta suomalaisesta pehmovanhemmasta aika hurjalta. Tarinat suurista, pimeistä makuusaleista valvontakameroineen aikuisten loistaessa poissaolollaan, häpäisyyn perustuvasta opetustavasta, paremmuusjärjestykseen asettamisesta, rangaistuksista, pienen tytön paniikista ja ahdistuksesta... katson lasta ja tunnen ihan valtavaa tarvetta ottaa toinen syliin. Anna on täällä koska vanhemmat näkivät miten lapsi kärsi koulussaan. Anna on täällä nyt kun monivuotinen immigraatioprosessi on saatu kuljettua läpi, oleskelulupaa kun joutui odottamaan pitkään. Annan isä opiskelee kieltä kolmella eri kielikurssilla ja tekee töitä supermarketissa, mitä se sitten tarkoittaakaan. Isä lähti mukaan koska niin oli lapselle parempi, rakkaudesta.

Iltalukemista tai oikeastaan kielenopiskelua, vasen sivu on englanniksi oikea mandariinikiinaksi.


Tytöillä on kivaa. Ne piirtää ja tanssii ja tulee loistavasti toimeen keskenään huolimatta Annan vähintäänkin rajoittuneesta englanninkielentaidosta, tai ehkä juuri siksi. Ilman yhteistä kieltä on vaikeaa riidellä. Aamulla tarjoilen sunnuntaiaamiaiseksi pannareita ja pekonia, tyttö katsoo kysyvästi veistä ja haarukkaa, ottaa ne käteensä väärinpäin ja yrittää seurata Tättiksen touhuja siinä onnistumatta. Pannarinpalanen luiskahtaa syliin ja siitä lattialle, Anna näyttää kauhistuneelta ja pyytää nopeasti anteeksi. Hymyilen ja ajattelen että kyllä tää oli ihan mun vika ja tarjoan apua: ”Help?” – Please! Paloittelen ruuan valmiiksi. Anna sanoo kainosti kiitos ja pistelee ruuat poskeensa. Tarjoan lisää pekonia kun se näyttää maistuvan pannareita paremmin. Muistan miten aikanaan suomalainen kansanedustaja päivitteli miten taitava hänen adoptiolapsensa olikaan osatessaan nelivuotiaana syödä puikoilla. Hymyilen ja mietin että jos olisin vaihtanut aterimet puikkoihin en varmasti olisi kohdannut samaa kysyvää katsetta. Yläkerrassa neiti törmää meidän robotti-imuriin ja katsoo sitä pääkallellaan. Se kysyy Tättikseltä hiljaa; what? Osoittaen samalla lattialla kulkevaa laitetta. Kieli loppuu kesken ja etsin netistä Roomban käyttöohjeen mandariiniksi, Anna hymyilee, katsoo mua ja sanoo: ”Aah! Okay.”

Kasvoin itse 70-luvun Helsingissä. Mun kosketus muihin kulttuureihin oli lähinnä Neil Hardwick. Jään miettimään taas kerran mikä rikkaus meidän lapsilla on kasvaa monikulttuurisessa ympäristössä, paikassa jossa kaikki ovat jostakin muualta, Kiinasta, Intiasta, Pakistanista, Keniasta, Puolasta, Michiganistä, Brasiliasta, Koreasta, New Yorkista, Alankomaista, Ranskasta, Iso-Britanniasta, Washingtonista, Irlannista, Etelä-Afrikasta, Oregonista, Japanista, Kuwaitista, Jordaniasta, Kaliforniasta, Ruotsista, Kreikasta... ja listaa voisi jatkaa loputtomiin.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän