Oh baby, what’s
wrong honey!!! – I don’t know… kyyneleet valuu pitkin pieniä poskia ja lapsen
ahdistus on käsinkosketeltavaa. ”Did something happen at school?” Itkun tyrskähtelyiden seasta kuuluu surkea
vastaus: ”But, I don’t know... I don’t think so, maybe... I just don’t
know...” – Come here sweet pea, let’s sit down and talk. You tell me everything, and I’ll listen…” Me
istutaan sylikkäin sohvalla, silittelen lapsen hiuksia ja vähitellen itku korvataan
sanoilla.
Lapsella on eri
äidinkieli kuin minulla ja sen myötä ole itsekin oppinut vähitellen uuden tunnekielen
joka on ihan yhtä vahva ja tärkeä kuin suomikin. Toki ne murtaen suomeksi
sanotut muutamat lauseet läikähtävät äidin sydämessä, soivat ihan omalla
tavallaan, mutteivät kuitenkaan tarkoita enempää kuin se sama soperrettuna mun
korvaan lapsen omalla kielellä. Lapsen rakkaus on yhtä lujaa kummallakin
kielellä, ehkä lujempaakin lapsen omalla kielellä lausuttuna. Ihan samalla
tavalla kuin joskus teininä oli helpompaa sanoa: ”I love you” ja ”minä rakastan
sinua” oli ehkä miljoona kertaa vahvempi ilmaisu jota ei poikaystävälle sanottu
on se lapsen mielessä toisinpäin.
Mutta miltä se
tuntuu kun lapsi puhuu toista kieltä kuin minä ja Fredde. Miltä tuntuu kun
sylissä soperretut itkunsekaiset sanat tulevatkin toisella kielellä. Mä
haluaisin sanoa että se tuntuu jotenkin ja joltakin, mutta jos joltakin niin
korkeintaan luonnolliselta. Meillä on näin. Meillä on aina – melkein aina –
ollut näin. En osaa sanoa koska englanti lakkasi olemasta vieras kieli. Kyllä
se sellainen alussa oli, aika pitkäänkin. Sellainen että piti ajatella mitä
sanoo ja miten sanoo, opetella kuuntelemaan vivahteita ja ymmärtämään eroja
äänenpainossa. Kyllä sellainenkin aika on ollut. Koska se loppui? Sitä en
muista. Koska helpotus siitä että sai puhua suomea katosi ja tilalle asettui
tunne siitä että sanat ovat hukassa eikä ole ihan varma osaako kuitenkaan
ilmaista itseään. Koska kahden kielen navat keikahtivat toisinpäin?
Ehkä se liittyy
siihen että mulla on aina ollut kaksi kieltä. Ehkä siksi tähän kolmanteenkin
oli helppoa kasvaa. Ehkä siksi rakastaminen tuntuu tänä päivänä ihan yhtä
syvältä myös englanniksi. Ehkä siksi lapsen tunteet osaa kohdata lapsen omalla
kielellä. Ehkä siksi se että lapsen kieli ei ole se oma ensimmäinen kieli ei tunnu
muulta kuin siltä että näin sen kuuluu olla. On Fredden ja mun kieli, ja on
lasten kieli. Vain harvoin jos milloinkaan me Fredden kanssa puhutaan englantia
sillä meidän kieli, parisuhteen tunnekieli on suomi. Ehkä onkin mahdollista
että ihmisellä on monta tunnekieltä, ruotsinkieleen liittyy isä ja famo. Siitä
on tullut kaukainen, menneisyyden kieli joka tuntuu kankealta, vieraaltakin
vaikka se on aikanaan ollut rakas ja läheinen. Suomenkieli on mun ja Fredden,
ja englanti mun ja lasten.
Lohdun sanat
löytyvät kummallakin kielellä. Polven naarmuun voi puhaltaa ja pussata molemmilla.
Yhtälailla niillä voi samanarvoisesti kohdata surun ja ahdistuksen, rakkauden,
onnen, ilon, vihan, kiukun, turhautumisen, tuskan ja pelon. En ole koskaan
ollut lapsilleni ”äiti” eikä Fredde ole ollut ”isä, isi tai iskä”. Meidän
perheessä on aina ollut mamma ja pappa silloin kun puhutaan oikeista asioista
ja samalla tapaa, kuin mutsi ja faija jollakin muulla, on meillä mom ja dad arkisiin
hetkiin. Kyllä ihmisellä voi olla monta tunnekieltä.
Kommentit
Lähetä kommentti