Siirry pääsisältöön

äidin kieli - äidinkieli



Oh baby, what’s wrong honey!!! – I don’t know… kyyneleet valuu pitkin pieniä poskia ja lapsen ahdistus on käsinkosketeltavaa. ”Did something happen at school?”  Itkun tyrskähtelyiden seasta kuuluu surkea vastaus: ”But, I don’t know... I don’t think so, maybe... I just don’t know...” – Come here sweet pea, let’s sit down and talk. You tell me everything, and I’ll listen…” Me istutaan sylikkäin sohvalla, silittelen lapsen hiuksia ja vähitellen itku korvataan sanoilla.

Lapsella on eri äidinkieli kuin minulla ja sen myötä ole itsekin oppinut vähitellen uuden tunnekielen joka on ihan yhtä vahva ja tärkeä kuin suomikin. Toki ne murtaen suomeksi sanotut muutamat lauseet läikähtävät äidin sydämessä, soivat ihan omalla tavallaan, mutteivät kuitenkaan tarkoita enempää kuin se sama soperrettuna mun korvaan lapsen omalla kielellä. Lapsen rakkaus on yhtä lujaa kummallakin kielellä, ehkä lujempaakin lapsen omalla kielellä lausuttuna. Ihan samalla tavalla kuin joskus teininä oli helpompaa sanoa: ”I love you” ja ”minä rakastan sinua” oli ehkä miljoona kertaa vahvempi ilmaisu jota ei poikaystävälle sanottu on se lapsen mielessä toisinpäin.  



Mutta miltä se tuntuu kun lapsi puhuu toista kieltä kuin minä ja Fredde. Miltä tuntuu kun sylissä soperretut itkunsekaiset sanat tulevatkin toisella kielellä. Mä haluaisin sanoa että se tuntuu jotenkin ja joltakin, mutta jos joltakin niin korkeintaan luonnolliselta. Meillä on näin. Meillä on aina – melkein aina – ollut näin. En osaa sanoa koska englanti lakkasi olemasta vieras kieli. Kyllä se sellainen alussa oli, aika pitkäänkin. Sellainen että piti ajatella mitä sanoo ja miten sanoo, opetella kuuntelemaan vivahteita ja ymmärtämään eroja äänenpainossa. Kyllä sellainenkin aika on ollut. Koska se loppui? Sitä en muista. Koska helpotus siitä että sai puhua suomea katosi ja tilalle asettui tunne siitä että sanat ovat hukassa eikä ole ihan varma osaako kuitenkaan ilmaista itseään. Koska kahden kielen navat keikahtivat toisinpäin?



Ehkä se liittyy siihen että mulla on aina ollut kaksi kieltä. Ehkä siksi tähän kolmanteenkin oli helppoa kasvaa. Ehkä siksi rakastaminen tuntuu tänä päivänä ihan yhtä syvältä myös englanniksi. Ehkä siksi lapsen tunteet osaa kohdata lapsen omalla kielellä. Ehkä siksi se että lapsen kieli ei ole se oma ensimmäinen kieli ei tunnu muulta kuin siltä että näin sen kuuluu olla. On Fredden ja mun kieli, ja on lasten kieli. Vain harvoin jos milloinkaan me Fredden kanssa puhutaan englantia sillä meidän kieli, parisuhteen tunnekieli on suomi. Ehkä onkin mahdollista että ihmisellä on monta tunnekieltä, ruotsinkieleen liittyy isä ja famo. Siitä on tullut kaukainen, menneisyyden kieli joka tuntuu kankealta, vieraaltakin vaikka se on aikanaan ollut rakas ja läheinen. Suomenkieli on mun ja Fredden, ja englanti mun ja lasten.

Lohdun sanat löytyvät kummallakin kielellä. Polven naarmuun voi puhaltaa ja pussata molemmilla. Yhtälailla niillä voi samanarvoisesti kohdata surun ja ahdistuksen, rakkauden, onnen, ilon, vihan, kiukun, turhautumisen, tuskan ja pelon. En ole koskaan ollut lapsilleni ”äiti” eikä Fredde ole ollut ”isä, isi tai iskä”. Meidän perheessä on aina ollut mamma ja pappa silloin kun puhutaan oikeista asioista ja samalla tapaa, kuin mutsi ja faija jollakin muulla, on meillä mom ja dad arkisiin hetkiin. Kyllä ihmisellä voi olla monta tunnekieltä.  






Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää