Siirry pääsisältöön

annetaan pois




Annetaan eniten tarjoavalle tai mahdollisesti ilmaiseksi kelvoton äiti. Käyttöönotto omalla vastuulla. Ei useista lupauksista huolimatta ole siirtänyt juomalaseja paikkaan josta niihin ylettyy kiipeämättä keittiön tasolle. Tekee toisinaan usein liikaa töitä. Pyykkihuolto takkuaa toistuvista huomautuksista huolimatta ja ruokakomerossa vallitsee kaaos. Yhteydenotot sähköpostilla.

Aika usein saan kuitenkin kuulla olevani maailman paras äiti, täydellinen juuri tällaisena, pyykkikasoineen päivineen.

Mikä on kaikkein kivointa äidin kanssa? Kierrän kaikki kolme lasta ja kysyn jokaiselta saman kysymyksen, saan kolme erilaista vastausta. Legoilla rakentaminen, elokuvissa käyminen, shoppailu. Lienee helppoa arvata että viimeinen oli meidän esiteini.

Minä rakastan teitä. Minä rakastan teitä kaikkia enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Minä rakastan teitä silloinkin kun kaikki menee pieleen, väsyttää ja kiukuttaa. Minä rakastan meidän omia juttuja, jokaisella omansa. Nämä on mun mielestä ne kaikkein kivoimmat jutut, meidän pienet yhteiset hetket.

Can I watch some tv with you mom? – What are we watching? – Can we watch Chicago Fire or Chicago Med? – Sure baby… Se käpertyy mun kainaloon ja kuiskaa ohjelman alkaessa: “Can you you give me a massagee mommy? A back massageee...” Me katsotaan yhdessä telkkaria ja mä silittelen samalla pienen pellavapään selkää, sitten jalkoja ja viimeiseksi päätä. Kun ollaan noin puolivälissä ohjelmaa se katsoo mua silmiin ja sanoo: ”I think it’s time for me to go to bed now. Let’s stop watching.”

Good Night, sleep tight, don’t let the armpit bugs bite… kutitus ja kikatus. Äiti syö löytyneet ötökät. Ne on mehukkaita ja rapsahtelee hampaissa. Muistan sanoa nam. Mom... you’re the best mom in the entire universe! – And you my dear, you are the best Ollipolli in the entire Galaxy and the next galaxy and the next galaxy, and if there was a planet filled with boys just like you, you would still be the best one. Kisses, and hugs, and rubba-dub-dubs. Good nite! I love you… ja lentopusut jotka napataan ilmasta kiinni vielä loppuun.

Ajan lapset kouluun matkalla toimistolle. Meillä on hetki aikaa kuunnella musiikkia koulun parkkipaikalla ennen kuin ajan jonoon pudottaakseni ne koulun etuovelle. Etuovella ne hyppää ulos autosta, viimeinen kääntyy ympäri ja sanoo: ”Mama... minnä rrakasstan sua!” – Niin minäkin sinua kultaseni... ”Mmoi!” – Moi! See you after school, have a great day!

Äitiyttä on miljoona erilaista! Yhtä monenlaista kuin äitejä ja äitejäkin on kaikenlaisia... biologisia äitejä, äitipuolia, isoäitejä, adoptioäitejä, sijaisäitejä, varaäitejä, naapurinäitejä... suuria, pieniä, lihavia, laihoja. Helposti lähestyttäviä ja sydämellisiä, pelottavia, ankaria, lepsuja. Kaikki äitejä. Ihania, rakkaita äitejä.

On äitejä joiden lapset eivät koskaan päässeet syliin saakka. On äitejä jotka ovat menettäneet lapsensa. On lapsia jotka ovat menettäneet äitinsä. Viime vuonna kirjoitin naapurin perheestä. Perheestä jossa vanhemmuuden tavoittelusta oli jo kauan aikaa sitten loppunut ilo, jossa jokainen raskaus päättyi suruun. Perheeseen syntyi muutama viikko takaperin lapsi, sijaiskohdussa kasvanut biologinen lapsi. Matka äitiyteen oli pitkä, siinä oli mutkia eikä se ollut sellainen kuin useimmilla äideillä. Mietin miltä ensimmäinen ihan oikea äitienpäivä tuntuu siinä perheessä. Minä itkin ensimmäisenä äitienpäivänä, koska en edelleenkään ollut ihan varma siitä että olin viimeinkin äiti.



Kommentit

  1. mulla olis kysymys :)

    Olet moneen kertaan kirjoittanut kielivalinnasta ja aina lapsen näkökulmasta, siitä miten iso hyöty yksikielisyydestä on heille ollut.

    Miltä se on sinusta tuntunut? Millaista on ollut hypätä kaikessa arjessa ja arjen tunnetiloissa vieraaseen kieleen. Olkoonkin sitten englanti, melkein suomalaisten kolmas virallinen kieli :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Marika hyvästä kysymyksestä! Mä palaan tähän...

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi