Siirry pääsisältöön

pum, pum... ja totuus




Kaiken äitienpäiväsiirapin, kaikkien someen ladattujen kauniitten kuvien ja korusanojen jälkeen katsotaan hetki eiliseen ja siihen miten se ihan oikeasti meni. Ja kyllä mulla oli ihana äitienpäivä, oli se ihana siitä huolimatta että taisin jossakin vaiheessa tokaista että ensi vuonna jätetään väliin koko typerä juhla. Illalla multa varovaisesti kysyttiin että voitaisko me kuitenkin ensi vuonnakin yrittää...



Se äitienpäivä, kuten elämä yleensäkin, oli sangen elämänmakuinen ja täynnä tunteita. Arjen komiikaltakaan ei vältytty. Kaukana todellisuudesta oli se mitä some tyrkyttää, kahveja sänkyyn, hymyileviä lapsia, säteilevää onnea... vaikka oli meillä ripaus sitäkin.



Fredde heräsi joskus ennen kukonlaulua katsomaan Formulaa isänsä kanssa valvottuaan ensin yön meidän esikoisen kanssa, sen jota äitienpäivä jännitti, ilahdutti ja ahdisti. Löysin siis Freddeni keittiönpöydän äärestä tuijottamassa luurit päässä sinisenä vilkkuvaa ruutua. Jossakin vaiheessa se tajuaa että mä olen hereillä ja huikkaa: ”Kuule, se puhelu johon mä en eilen illalla vastannut... se oli sieltä leipomista josta mä unohdin hakea sun kakun... Haluutsä hakea sen vai hanks mä kun tää loppuu...” Fredde saa hakea, mutta mä soitan leipomoon etteivät myy sitä. Lapset nukkuu.



Kumpikaan jannuista ei muista että on äitienpäivä kun ne ilmestyy unisine hiuksineen alas. Ensin tulee toinen padinsä kanssa, kääntää lämmityslaitteen nupit kaakkoon jo valmiiksi kuumassa talossa ja käpertyy lämmittimen puhaltimen eteen peiton alle. Vähän myöhemmin toinen tulee perästä, kaivaa kaapista muroja ja ryhtyy tekemään itselleen aamiaista – kato ku täällä näköjään mitään palvelua saa... Kainosti kysyn et voisko odottaa että syödään yhdessä äitienpäiväaamiaista sit kun Fredde saapuu kakun kanssa. Saan vastaukseksi hymyn ja pusun ja sanat, mutkun mulla on ihan hirvee nälkä.



Odottelen aamiaiseni valmistumista ja kun Fredde kiroilee keittiössä, lapset riitelee siitä kuka laittaa lautaset ja kuka haarukat riennän hätiin. Avaan vastahakoisen leikkelepaketin Freddelle, leikkaan hedelmät kulhoon ja jakelen ohjeita lapsille. Tättis vetää ensimmäiset kilarinsa kun se ei osaa käyttää sytytintä ja tulitikut on liian lyhyitä... tehdään yhdessä sanon ja hetken on rauha maassa.



Kun me viimein päästään pöytään Kentsu kiemurtelee kuin mato koukussa ja puhuu tauotta. Sen takapuoli ei pysy tuolilla sekuntia kauempaa ja lopulta uhkaan sitä ilmastointiteipillä: But I have really bad wiggles mom... – I know honey, but is there any chance you could wiggle on the chair and not everywhere? Ei näköjään ole. Olen päättänyt nautiskella tästä juhlavasta hetkestä huolimatta siitä että yksi kiukuttelee, toinen kysyy taukoamatta koska saa kakkua ja kolmas toteaa aamiaisen syömäkelvottomaksi – murot olis olleet parempia. On kuitenkin perhe ja kakkua, sunnuntairauha vaan uupuu.



Lähden Fredden kanssa lenkille. Suutuspäissäni meinaan astua säikähtäneen käärmeen päälle. Martta löytää jostakin kakkaläjän, syö sen salaa ja haisee aika mehukkaalle. Poltan olkapääni toukokuisessa auringossa siitepölyn kutittaessa kurkkua mutta hei, ei sada ja kyllä tää lämpö oikeesti hyvältä tuntuu vaikka hiki valuukin pitkin selkää mun kaivaessa kuoppaa uudelle rhodolleni ja kantaessa tyhjää kaasupulloa kauppaan vaihtoon. Kun toisesta suunnasta tuleva auto kaupan pihassa kurvaa siihen paikkaan johon itse olin menossa on äitienpäiväidylli täydellinen.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi