maanantai 14. toukokuuta 2018

pum, pum... ja totuus




Kaiken äitienpäiväsiirapin, kaikkien someen ladattujen kauniitten kuvien ja korusanojen jälkeen katsotaan hetki eiliseen ja siihen miten se ihan oikeasti meni. Ja kyllä mulla oli ihana äitienpäivä, oli se ihana siitä huolimatta että taisin jossakin vaiheessa tokaista että ensi vuonna jätetään väliin koko typerä juhla. Illalla multa varovaisesti kysyttiin että voitaisko me kuitenkin ensi vuonnakin yrittää...



Se äitienpäivä, kuten elämä yleensäkin, oli sangen elämänmakuinen ja täynnä tunteita. Arjen komiikaltakaan ei vältytty. Kaukana todellisuudesta oli se mitä some tyrkyttää, kahveja sänkyyn, hymyileviä lapsia, säteilevää onnea... vaikka oli meillä ripaus sitäkin.



Fredde heräsi joskus ennen kukonlaulua katsomaan Formulaa isänsä kanssa valvottuaan ensin yön meidän esikoisen kanssa, sen jota äitienpäivä jännitti, ilahdutti ja ahdisti. Löysin siis Freddeni keittiönpöydän äärestä tuijottamassa luurit päässä sinisenä vilkkuvaa ruutua. Jossakin vaiheessa se tajuaa että mä olen hereillä ja huikkaa: ”Kuule, se puhelu johon mä en eilen illalla vastannut... se oli sieltä leipomista josta mä unohdin hakea sun kakun... Haluutsä hakea sen vai hanks mä kun tää loppuu...” Fredde saa hakea, mutta mä soitan leipomoon etteivät myy sitä. Lapset nukkuu.



Kumpikaan jannuista ei muista että on äitienpäivä kun ne ilmestyy unisine hiuksineen alas. Ensin tulee toinen padinsä kanssa, kääntää lämmityslaitteen nupit kaakkoon jo valmiiksi kuumassa talossa ja käpertyy lämmittimen puhaltimen eteen peiton alle. Vähän myöhemmin toinen tulee perästä, kaivaa kaapista muroja ja ryhtyy tekemään itselleen aamiaista – kato ku täällä näköjään mitään palvelua saa... Kainosti kysyn et voisko odottaa että syödään yhdessä äitienpäiväaamiaista sit kun Fredde saapuu kakun kanssa. Saan vastaukseksi hymyn ja pusun ja sanat, mutkun mulla on ihan hirvee nälkä.



Odottelen aamiaiseni valmistumista ja kun Fredde kiroilee keittiössä, lapset riitelee siitä kuka laittaa lautaset ja kuka haarukat riennän hätiin. Avaan vastahakoisen leikkelepaketin Freddelle, leikkaan hedelmät kulhoon ja jakelen ohjeita lapsille. Tättis vetää ensimmäiset kilarinsa kun se ei osaa käyttää sytytintä ja tulitikut on liian lyhyitä... tehdään yhdessä sanon ja hetken on rauha maassa.



Kun me viimein päästään pöytään Kentsu kiemurtelee kuin mato koukussa ja puhuu tauotta. Sen takapuoli ei pysy tuolilla sekuntia kauempaa ja lopulta uhkaan sitä ilmastointiteipillä: But I have really bad wiggles mom... – I know honey, but is there any chance you could wiggle on the chair and not everywhere? Ei näköjään ole. Olen päättänyt nautiskella tästä juhlavasta hetkestä huolimatta siitä että yksi kiukuttelee, toinen kysyy taukoamatta koska saa kakkua ja kolmas toteaa aamiaisen syömäkelvottomaksi – murot olis olleet parempia. On kuitenkin perhe ja kakkua, sunnuntairauha vaan uupuu.



Lähden Fredden kanssa lenkille. Suutuspäissäni meinaan astua säikähtäneen käärmeen päälle. Martta löytää jostakin kakkaläjän, syö sen salaa ja haisee aika mehukkaalle. Poltan olkapääni toukokuisessa auringossa siitepölyn kutittaessa kurkkua mutta hei, ei sada ja kyllä tää lämpö oikeesti hyvältä tuntuu vaikka hiki valuukin pitkin selkää mun kaivaessa kuoppaa uudelle rhodolleni ja kantaessa tyhjää kaasupulloa kauppaan vaihtoon. Kun toisesta suunnasta tuleva auto kaupan pihassa kurvaa siihen paikkaan johon itse olin menossa on äitienpäiväidylli täydellinen.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti