torstai 24. toukokuuta 2018

loman tarpeessa

Onneksi on Martta ja onneksi on metsä.



Nyt jos koskaan on tämä äiti loman tarpeessa. Viimeiset viikot on olleet melkoista haipakkaa ja kun siihen päälle heitetään vielä menneet seitsemän päivää alkaa tilanne olla aika kohdillaan. Olen ehtinyt muunmuassa useasti pohtimaan yön pimeinä tunteina miksi kukaan ylipäätään haluaa lapsia ja vielä vapaaehtoisesti. Vaikka eihän tämä lapsiin liity vaan järjestelmään.

Amerikkalaisessa koulujärjestelmässä, ei kun meidän koulupiirissä ja vielä tarkemmin meidän lasten koulussa on ihan valtavasti hyvää. Lapsia ei lokeroida, heitä kuunnellaan, opetusta muokataan jokaisen lapsen tarpeisiin sopivaksi silloinkin kun luokassa on 29 oppilasta, pieneenkin kiusaamiseen puututaan rakentavasti ja järeästi,  ja kaikki mahtuu mukaan oli kysymys sitten kielipuolesta kiinalaislapsesta, autistista, sähköjäniksestä, huippuälykkäästä tulevaisuuden maailmanmullistajasta, tavallisesta taapertajasta tai siitä jolle koulunkäynti ei oikein iske. Retkeillään paljon, opitaan tekemisen kautta. Tehdään projektia, esiinnytään, lauletaan, leikitään, liikutaan, tehdään taidetta... oikeesti ihan super, hyper huippua. Läksyjäkin on todella maltillisesti. Just nyt neljäsluokkalaiset kasvattaa luokassaan sammakoita ja valmistautuvat vankkurivaellukselle villiin länteen. Ne siis oikeesti lähtee vankkureitten kanssa, roolivaatteisiin pukeutuneena taivaltamaan metsään päiväksi jotta voivat eläytyä uudisraivaajien elämään.

Siis katsokaa nyt näitä tyyppejä! Mittaa reilu sentti... kudusta kasvatettu ja kun ovat tarpeeksi isoja palautetaan nää tyypit takaisin luontoon. Ihan mieletön projekti.


Mutta sitten se kolikon kääntöpuoli, ne perhanan testit. Tokan luokan loppuun niillä on ihan selkeä tarkoitus, selvittää lapsen taso jotta opetsta voidaan sitten taas kohdentaa paremmin lapselle sopivaksi. Tästä hyvänä esimerkkinä Dibels, lukemisen ja luetunymmärtämisen testi auttaa bongaamaan lukihäiriöitä, löytämään lapselle lapsen tasoon sopivaa luettavaa jne. Kolmannesta luokasta eteenpäin niillä on sen sijaan jokainen kevät monta päivää testausta, Washington State Smarter Balanced Assessment Consortium eli kotoisammin vaan SBA-testit. Näiden testien tarkoitus on selvittää opetuksen tasoa eri kouluissa, koulupiireissä ja osavaltiotasolla. Siis huom, ei lapsen tasoa, vaan opetuksen tasoa. Jotta koulu ja opettaja saa hyvät arvosanat lapsia prepataan näihin välillä oikein olan takaa.

Viimevuonna meillä oli opettaja joka suhtautui tähän rumbaan olankohautuksella ja asenteella että tulee mitä tulee. Kehoitti leikkimään ulkona treenaamisen sijasta. Tunnelma välittyi myös lapsille eikä Tättis stressannut lainakaan vaan pärjäsi itselleen tyypillisen loistavasti. Tänä vuonna sen sijaan näistä on puhuttu kuin YO-kirjoituksista konsanaan. Opettaja lähetteli jo tammikuussa linkkejä harjoituskokeisiin ja luokassa harjoiteltiin testausta monta viikkoa. Arvatkaa harjoiteltiinko me kotona? No, ei tasan harjoiteltu. Meillä tehtiin ne tavan läksyt ja sit leikittiin kavereitten kanssa ulkona kuten ennenkin. Viikkoa ennen kokeita alkoi yövalvominen, painajaiset ja kiukuttelu. Ei auttanut vaikka kuinka hoin ettei näillä kokeilla ole tuon taivaallisen merkitystä. Ne eivät vaikuta lapsen arvosanoihin. Ne eivät vaikuta tasoryhmiin koulussa. Niillä testataan vain ja ainoastaan koulua ja opettajaa.


Tuli testiviikko. Ei nukuttanut. Ei nälättänyt. Itku oli herkässä ja kaikki kiukutti. Paniikkikohtauksista tuli taas arkipäivää ja sieltä täältä löytyi jonoja... legoja järjestyksessä värin ja koon mukaan, kyniä jonoissa, vaatteita jonoissa. Mä uhkasin erityisopettajalle että vedän tytön pois testeistä, ne kun ei aikuisten oikeesti ole edes pakollisia. Koulu vaan ei halua ettei lapset tee niitä, koska silloin lapsen arvosana on hylätty ja se alentaa koulun arvosanaa. Tättis on vielä yksi niistä lapsista joka vetää sitä koulun arvosanaa ylöspäin. Aivan sama.

Perjantaina homma oli ohi ja lapsi lopen uupunut.

Raukka nukahti yläkerran lattialle.


Tuli lauantai ja tanssikoulun näytöspäivä. Ehkä huonoin mahdollinen viikko. Lasten piti olla esiintymispaikassa ennen kolmea ja tilaisuus kestäisi iltayhdeksään. Meillä oli liput iltanäytökseen. Pakkasin eväät, kampasin hiukset, puettiin näytösasut jokaiselle ja mentiin. Kentsu muistutti enemmän kännistä oravaa kuin ihmislasta. Tättistä oksetti ja itketti. Onneksi se kolmas vihelteli lakonisesti niitten välissä. Sanoin ettei ole pakko mennä, mutta kaikki halusi kuitenkin esiintyä, olihan tätä tanssia jo kuukausia harjoiteltu. Sinne ne meni, äidin sydän huolesta nyrjähtämäisillään kun vielä viimeiseksi pyyhittiin poskilta muutama kyynel. Ovessa lappu: Ei vanhempia.  – Pysykää yhdessä, kysykää aikuisilta apua, syökää eväitä... tulen käymään ennen kuin iltanäytös alkaa.

Illalla törmään teatterin aulan ihmisivilinässä meidän jannuihin joista toinen itkee koska ne on eksyksissä eikä löydä sitä huonetta jossa niitten tavarat on. Toisella on ihan hirvittävä pissahätä koska se ei tiedä missä vessa on. Tättis itkee koska se ei koskaan päässyt meikkiin. Murisen sisäänpäin, viittä veisaan oven kieltolapuista ja etsin sen huoneen ja vessan ja hoidan tytölle huulipunat. Kun aulassa tuttu äiti sanoo miten hän rakastaa näitä näytöspäivä mun tekee mieli läimäyttää naispoloa. Mutisen jotakin olemattomista turvajärjestelyistä, yksikseen vaeltelevista lapsista ja valvonnan puutteesta – joo mä oon vähän amerikkalainen – kuka tahansahan voi kävellä ihan mihin tahansa, napata pari lasta kainaloon ja kadota.



Tättis nukahtaa vasta aamuyöstä. Sitä ennen on hengitelty paperipussiin, kylvetty, tehty jonoja, kuunneltu musiikkia, itketty, raivottu ja riehuttu. Jannut oli syytä pitää vähän kauempana ja Fredde päätyi nukkumaan Kentsun kanssa Tättiksen sängyssä koska Kentsu ei ollut kovin paljoa paremmassa hapessa kuin siskonsa.

Testien päättymisestä on tänään viikko. Tanssinäytöksestä viisi päivää. Eilen illalla oli ensimmäinen ilta kun meidän prinsessa nukahtaa illalla järkevään aikaan rauhalliseen uneen. Tänä aamuna oli ensimmäinen aamu kun kouluunlähteminen sujui kohtuullisen järjestelmällisesti ilman järjetöntä riitaa. Yhden päivän Tättis oli kotona. Silloin se nukkui iltapäiväyhteen. Aika monta kertaa olen itselleni sanonut viimeisten päivien aikana ettei tässä ole mitään vitun järkeä – anteeksi. Ensi vuonna saattaa testit jäädä tekemättä ellei opettajan asenne ole yhtä lakoninen kuin ekalla kierroksella. Tanssinäytöksestä en osaa sanoa mitä ajatella mutta se ei ainakaan ole: “My most favorite day of the year.”

Lauantaina lähdetään lomalle. Odotan autiomaan auringon lämpöä, viinilasillista ja viiniköynnösten keskellä kirmaavia lapsia.

Tätä tulossa viikonlopulle!


1 kommentti:

  1. En ole siis ainoa loman tarpeessa oleva. Tai en loman, vaan tavallisen, tylsan arjen tarpeessa, ei mitaan naytoksia, juhlia, eri teemoja jokaiselle koulupaivalle, vaan ihan vain tasapaksua arkea. Mutta taidan joutua odottamaan syyskuuta :)

    VastaaPoista