Siirry pääsisältöön

kuka haluaa luokkaretkelle?

The Lady in pink hair...



Seison lasteni koulun juhlasalin näyttämöllä ja vajaat kuusisataa silmäparia tapittaa mua. Mulla on päällä neonvärinen tutu ja juttelen mikrofoniin mukavia:

- Tiedättekö mikä on päivän tärkein kysymys?
- Varainkeruu? 
- Ei.
- Kuka on karhun sisällä?
- Toivottavasti ei kukaan, olis kauheeta jos meidän karhu söis ihmisiä...
- Koska on pyjamapäivä?
- Ei sekään... annas kun autan. Päivän tärkein kysymys, se joka polttelee teidän jokaisen huulilla on.... Kenen äiti sä oot? Eikö?
- Joo. Mä tiedän, mä tiedän!!!! 
- Kuka tietää?

Infernaalinen meteli täyttää juhlasalin lasten joko arvatessa tai vastatessa kysymykseen. Mun kaksi lasta vaipuu jonnekin maan alle koska niitten äiti on niin nolo. Tosiasissa mä olen siellä puhumassa varainkeruusta, rahasta ja pyjamapäivistä. Niistä puhutaan sen jälkeen kun se tärkein kaikista kysymyksistä on saatu vastattua.

Meidän koulun maskotti.


Myöhemmin samana päivänä seison neonhameessani koulun maskotin kanssa portilla heiluttamassa kylttiä. Kyltti muistuttaa että jokainen penni on tärkeä, rahaa tarvitaan ja että vielä on kaksi päivää aikaa tehdä lahjoitus.

Tättiskin osallistuu vaikkei tämä enää edes ole sen koulu. Tässä kohdassa mittarissa on vielä reilusti varaa ja aikaa alle vuorokausi. 


Selkeästi mun palopuhe jumppasalissa toimii sillä vanhempainyhdistyksen hallituksen puheenjohtajalta tulee myöhemmin tekstari jossa se kertoo kuinka sen poika oli autossa sanonut sille että se vaaleanpunatukkainen nainen sanoi koulussa tänään että meidän koulu tarvitsee lisää rahaa. Toimi se sikälikin, että keskiviikkoiltana me ollaan saatu kasaan liki $40.000 ihan oikeeta riihikuivaa käteistä ja $15.000 virtuaalista rahaa, lahjoituksia jotka materialisoituvat siinä vaiheessa kun työntekijä ilmoittaa työnantajalle että on tehnyt lahjoituksen ja yritys maksaa saman summan työntekijän valitsemaan hyväntekeväisyyteen.

Torstaina me istutaan koulun neukkarissa ja avataan lahjoituskuoria. Valtaosa lahjoituksista on tehty netissä, mutta ne kaikista arvokkaimmat pennit tulevat näissä valkoisissa kuorissa, niissä jossa on lapsen tai vanhemman viimeiset pennit, tai ruutupaperille kirjoitettu lupaus että antaa viitosen heti kun saa seuraavan palkan. Lahjoitukset jotka tehdään tilanteessa jossa rahaa ei ole mutta silti halutaan osallistua, eds vähän. Nämä rahat ovat arvoltaan paljon suurempia kuin se vauraan perheen monen tuhannen dollarin verovähennyskelpoinen lahjoitus, vaikka saahan niillä tonneilla tietysti enemmän.

Varainkeruukampanjan suunnittelu alkoi huhtikuussa. Sponsorit hankittiin kesän aikana, ja syyskuun alusta me ollaan tavattu vähintään viikoittain varainkeruutiimin kanssa. T-paitoja, palkintoja, mainoksia. Viimeisen viikon olen heilunut koululla milloin missäkin asussa, puhumassa, tanssimassa, laskemassa lahjoituksia ja järjestämässä juoksutapahtumaa johon varainkeruu huipentui viime perjantaina. Lauantaina lepäsin. Sunnuntain olin taas töissä.  

Sponsoreiden nimet ja logot löytyy t-paitojen selästä.


Amerikkalaisessa koulussa, vauraalla koulualueella vanhempainyhdistys rahoittaa kouluja mittavin summin. Tällä rahalla maksetaan luokkaretkiä, kirjoja kirjastoon, taiteilijatarvikkeita kuvisluokkaan, soittimia musiikinopettajalle ja ylimääräisiä liikuntavälineitä jumppaopeille. Näillä varoilla kustannetaan kirjailijavieraita ja stipendejä niitä tarvitseville. Vanhempainyhdistysten vuosibudjetit ovat meidän koulupiirissä vähintäänkin kymmeniä tuhansia taaloja – vanhemmilta ja yrityksiltä kerättyä rahaa. Jossakin toisaalla summat ovat pienempiä tai niitä ei ole, sellaisilla alueilla osavaltio antaa koululle enemmän, se ei kuitenkaan poista koulutuksen eriarvoisuutta.



Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän