Siirry pääsisältöön

minä kuiskasin tänään




”Minä kuiskasin tänään koulussa!” – Teit mitä rakas? ”Minä kuiskasin... kuiskasin opetuksen aikana vierustoverille.” Mietin hetken hiljaa, annan tiedon valua jonnekin syvälle tajuntaan ja kun ymmärrän mitä lause pitää sisällään nieleskelen itkua. – Ai kuiskasit? Oliko se ensimmäinen kerta? Miltä se tuntui? ”Kyllä. Ekaa kertaa. Kuiskasin eikä ope edes huomannut... se oli huikeeta. Myöhemmin juoksukävelin käytävällä.” Katson lasta, hymyilen kätkettyjen kyynelen lävitse ja ojennan käteni yläviitoseen. Jossakin muussa perheessä, jonkun toisen lapsen kohdalla tunnin aikana puhuminen on ongelma mutta meillä se saa mut hetkeksi harkitsemaan kakun ostamista, onhan meillä syytä juhlaan. Lapsi on rikkonut sääntöjä, peräti kahdesti.



Viikkoa aiemmin se sama lapsi on aloittanut lääkityksen pakko-oireiseen häiriöön, kotoisasti OCD vaan. Onhan jokainen meistä ainakin jossakin vaiheessa heittänyt herjaa omista pakko-oireistaan, ajattelematta niitä joille ne ihan oikeasti ovat muutakin kuin se satunnainen silitysraudan tai kahvinkeittimen tarkistaminen, ajattelematta niitä joiden päivä on täynnä rituaaleja, kohtuuttomia pelkoja ja ajatuksia mahdollisista kauheuksista. Kuinka jollekin oikeasti tuo helpotusta jalan raapaiseminen tarkalleen viidensekunnin välein, tai miten noudattamalla jokaista sääntöä voi ehkäistä sairauden. Ihmisen mieli on ihmeellinen.



OCD, sellainen helppo heitto. Vitsi.

Viikkoa aiemmin se sama lapsi ei olisi tosiaankaan kuiskannut luokassa tai juoksukävellyt käytävällä. Eihän sellaista saa tehdä. Se lääkitys jonka aloittamista vastustin, joka tuntui ylitsepääsemättömältä vielä sinä iltana kuin hain purkin apteekista ja ojensin kapselin lapselle, se lääkitys auttoi lasta kuiskaamaan, rikkomaan rajoja ja kokeilemaan. Monelle muulle mitättömän pieni asia, on meille valtaisa askel kohti uutta tulevaisuutta, sitä päivää jona ehkä uskaltaa laskea vesiliukumäkeä tai mennä vuoristorataan. Sitä päivää kun voi niin sanotusti ”live a little”- elää vähän enemmän.



Tapaan lapsen tulevan terapeutin kanssa. Me jutellaan ensin meidän perheestä, meidän lapsesta ja siitä mitä me vanhemmat nähdään. Puhun huomisesta palaverista koulun kanssa, siitä miten en ajatellut hyväksyä mitään muuta vaihtoehtoa kuin sen omani. Tavoitteena olla järkähtämätön. Me puhutaan kurinpidosta kotona ja vähän nolona totean että me ollaan aika huonoja rankaisemaan meidän lapsia. Meillä ei ole jäähyjä tai aresteja, saati sitten fyysisiä rangaistuksia. Meidän lasten kanssa keskustellaan, puhutaan asiat halki. Terapeutti katsoo mua ja sanoo sitten kiitos. Kiitos että olette juuri sellaisia vanhempia, sellaisia joitten lasten ei tarvitse pelätä vanhempiaan.



Terapeutti kysyy multa kysymyksiä. Vastaan usein etten tiedä, en tiedä mitä lapsi ajattelee, en tiedä miksi jokin asia tehdään niin kuin tehdään, en tiedä onko tämä se syy ettei se halua ihmisiä liian lähelle, onko tämä se syy että se on aina kiltti, ettei se riitele kenenkään kanssa, että se miettii taukoamatta kaikkein kauheimpia vaihtoehtoja. Tiedän että se pelkää sairastuvansa, tiedän että aika usein me käydään lääkärissä ihan muuten vaan. En minä tiedä ja silti osaan aavistaa, tiedän vähän, arvaan ja arvelen. Kuulen saman minkä olen jo lukenut, jokainen kerta kun vakuutan toisen olevan turvassa vahvista pakko-oireita ja aiheutan enemmän harmia kuin autan lasta.



Kotona lapsi kysyy multa kerroinko mä sille terapeutille miten outo tyyppi mä olen? Vastaan toiselle, et sä ole yhtään outo, olet rakas ja tärkeä ja täydellinen juuri näin.

Lapsen lääkityksestä puhuminen on vaikeaa. Lapsen lääkitseminen aiheuttaa usein tarpeetonta keskustelua jossa unohdetaan että lapsen lääkitseminen on aina ihan valtavan iso päätös ja vain poikkeustapauksissa on vanhemman tavoitteena oman elämänsä helpottaminen. Noin keskimäärin tavoitteena on tuoda lapsen elämään apua ja helpotusta. Pakko-oireisen häiriön ensisijainen hoitomuoto on lääkitys ja lääkehoitoa tuetaan terapialla.

Kuvissa Rockaway Beach, OR


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän