Siirry pääsisältöön

kymmenen vuotta amerikkalaisena


Jotenkin näin se aina menee, tälläkin kertaa, siis somessa. Somessa helposti unohtuu että siellä toisella puolella on ihminen, ihan oikea ja aidosti tunteva ihminen, sellainen jolla on ajatuksia ja mielipiteitä vaikka ne mielipiteet olisivatkin miten vääriä, sillä vääristä valinnoista ja mielipiteistähän some hyvin tunnetaan. En ole itsekään syytön ja voisin toisinaan valita sanani paremmin, pysähtyä ennen kuin annan sormieni tanssia tanssiaan näppämistöllä.

Yhdeksänvuotiaan kovertama kilpikonna muistuttaa minua miettimään kahdesti ennen kuin kirjoitan.


Keskustelun avaus oli asiallinen ja sisällöltään jotakuinkin tämä: Hei, olen miettinyt Yhdysvaltoihin muuttamista ja ennen kaikkea onko jollakin kokemusta Green Card lotterystä.

Ensimmäiset vastaukset ovat asiallisia, itsekin mietin että kertoisin tuntevani useammankin ihmisen joka on arpajaisissa aikanaan korttinsa saanut ja päätynyt siten tänne, eli ihan asiallisia ne arvonnat on. Keskustelu on kuitenkin kaapattu jo aikaa sitten niitten toimesta jotka kyseenalaistavat kysyjän ja tämän valinnat. Sillä eihän kukaan täyspäinen nyt jenkkeihin voi haluta. Osan kokemus on puhtaasti televisiosta ja lehdistöstä. Toinen on käynyt lomalla tai matkannut maan kautta mennessään jonnekin toisaalle ja on siellä joukossa niitäkin jotka ovat täällä hetken asuneet. Jokainen näistä on kuitenkin vakuuttunut että kysyjän ajatus on väärä ja haluaa tehdä selväksi etteivät he ainakaan, missään tapauksessa tänne muuttaisi koska ei kukaan oikeasti voi haluta asua Yhdysvalloissa – ihan karmaiseva maa. Hymyilen, nauran, suivaannunkin vähän, sitten jatkan matkaa. Mietin että olisiko vastausryöppy ollut samansävyinen jos kysyjä olisi ollut harkitsemassa muuttoa vaikkapa Saksaan. 



Eilen tuli kuluneeksi kymmenen vuotta siitä päivästä kun vannoin oman mieheni kanssa kansalaisuusvalan ja minusta tuli Yhdysvaltain kansalainen – amerikkalainen tai yhdysvaltalainen kuten nykysuomeksi kai sanotaan. Joulukuussa tulee kuluneeksi seitsemäntoista vuotta siitä kun me tupsahdimme tänne, pohjoiselle länsirannikolle. Oma kokemukseni tästä maasta on tänne muuttoa edeltäneitten lomamatkojen lisäksi liki seitsemäntoista vuoden mittainen. Olen ollut tässä maassa puoliso ilman työlupaa ja puoliso työluvalla. Minulla on ollut viisumi ja vihreä kortti, nykyään passi. Perheemme on asunut niin vuokralla kuin omistusasunnossakin. Olen tehnyt työtä, ollut kotiäiti ja opiskellut. Olen aloittanut työurani monen muun maahanmuuttajan tavoin sellaisissa matlapalkkaisissa koulutusta vaatimattomissa tehtävissä. Viikkasin pyyhkeitä kuntosalilla vähän päälle minimipalkan. Sen jälkeen olen ollut terveydenhuoltoalalla, tutkimustyössä, ja nykyään toimin yrittäjänä. Pienen hetken ehdin olla kouluavustajanakin. Näihin vuosiin mahtuu niin työtä kuin työttömyyttä, sellaista ihan oikeaa työttömyyttä johon maksettiin työttömyyskorvausta, sellaistakin täällä maksetaan. Meillä on ollut erilaisia terveydenhuoltopaketteja reilulta kymmeneltä palveluntarjoajalta. Joskus vakuutus on ollut loistava, toisinaan surkeaakin surkeampi. Koska perheessämme on kolme erityistä tukea vaativaa lasta ja itselläni perussairaus joka tarvitsee jatkuvan lääkityksen on terveydenhuollolla meille ihan valtava merkitys ja se on ensimmäinen asia mistä keskustellaan kun mietitään työpaikan vaihtamista. Miltä näyttää terveydenhuolto? Jos paketti on huono, onko kompensaatio, eli palkka niin suuri että siitä voi maksella terapioita ja lääkkeitä?

Äänestin taas kerran.


Minä en voi sanoa tuntevani tätä maata kokonaisuudessaan, ei kukaan kai oikestaan voi. Minä tunnen tämän minun nurkkani, oman osavaltioni, sen tavat ja tunnelman. Jos joku siirtäisi minut jonnekin toisaalle olisin ihan yhtä pihalla kuin jos minut lähetettäisiin toiseen maahan. Minä pidän Washingtonista. Minä pidän tästä pohjoisesta länsirannikosta, elämästä Kanadan kainalossa. Minä pidän näistä vähän jäyhistä ihmisistä, siitä miten pidetään mielellään vähän etäisyyttä. Se sopii minulle. Aika monen sydän on kuitenkin puhdasta kultaa. Rakastan sitä että täällä puhutaan suu vaahdossa politiikkaa, silloinkin kun me ollaan ainakin vähän samalla puolella kaikki. Täällä kun suurin osa konservatiiveistäkin on sitä mieltä että meidän maan johto on lähinnä vitsi – huono sellainen. Ehkä se Colorado olis kuitenkin hyvä aidata, vaikka suksin. Politiikkaa puhutaan paljon, uskonnosta ei koskaan. Jokainen pitäköön oman jumalansa oli se sitten mikä hyvänsä tai ei mikään.

Kotipolulla lokakuisena aamuna. 


En vaihtaisi pois näitä kuulaita lokakuisia päiviä ja kesän helteitä. Kun kuulaat päivät muuttuvat pian vesisateeksi, tuuleksi ja myrskyksi rakastan niitäkin hetken kunnes manaan ainaisen sateen taas jonnekin syvälle ja siirryn odottamaan kevättä ja kirsikankukkia. Kaikkialla ei ole tällaista. Meillä on paljon sellaista mitä monessa muussa osavaltiossa ei ole. Tämä on vähän sellainen villi pohjola luontoineen, eläimistöineen ja ihmisineen. Pihalla tulee vastaan karhu, polulla ehkä kojootti. Kukaan ei katso sinua kahdesti jos painelet tukkapystyssä, yöpaidassa ja aamutohveleissa kauppaan. Yksi kulkee kumisaappaissa ja toinen korkkareissa. Jokaiselle jotakin ja kaikki mahtuu mukaan. Lentävä lause on ettei kenellekään kannata kertoa miten ihana paikka tämä PNW – pohjoinen länsirannikko – onkaan, ettei ne vaan tule tänne.

Pohjoisen länsirannan luonto on henkeäsalpaavan kaunista.


Yhdysvallat jakaa mielipiteitä niin somessa kuin muuallakin. Minun rakas, rosoinen maani. Tämä maa ei sovi kaikille, mutta ei kai mikään maa olisi kaikille se ainoa oikea, silloinhan me kaikki kai oltais siellä? Samalla tapaa jakaa mielipiteitä kotiäitiys, ja jopa ne naulakot lasten koulussa sillä siinä naulakkoasiassakin somessa on aina ainakin se jonka lapsi ei tarvitse naulakoita tai takkia edes vesisateella.

Ihan hulluksihan tässä someillessa saattaa tulla.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän