sosiaalinen krapula

Joo... kolme astetta lämmintä ja mä olen pukeutunut naparetkelle. 

Introverttinä mulle iskee joulun jälkeen aivan tajuton sosiaalinen krapula, siis ei liiasta alkoholista vaan liiasta sosiaalisesta kanssakäymisestä. Juhlia, päivällisiä, glögejä, hyväntekeväisyyttä, kahveja, balettia ja konsertteja... konsertteja, balettia, kahveja, hyväntekeväisyyttä, glögejä, päivällisiä ja juhlia. Mä tarvitsen joulukuun jälkeen ainakin kaksi viikkoa hiljaisuutta ennen kuin kykenen mihinkään järjelliseen interaktioon. 

Me katsottiin lomalla yksitoista elokuvaa. 

Niin paljon kuin nautinkin sosiaalisesta kanssakäymisestä ja moni varmasti ajattelee etten tosiaankaan ole introvertti koska puhun paljon, tarvitsen myös hiljaisuutta ja aikaa omille ajatuksilleni. Tänä vuonna tilannetta helpotti se että me kaikki oltiin vuorotellen sairaina ja joululoman pakkolepo ja eristyneisyys oli tervetullutta vaihtelua. Yhtään ei itkettänyt kun ei päästykään lasten kummien kanssa ravintolaan – huokaisin helpotuksesta. Samoista syistä meillä ei koulujen loman aikana ollut yhtään lasten ystävää kylässä, saati sitten yökylässä. Ne kaksi viikkoa oli pyhitetty yöpaidalle, suklaalle ja elokuville. Tammikuun ensimmäisen kokonaisen viikon koittaessa, ja lasten palatessa kouluun olin valmis käärimään hihat ja palaamaan takaisin maailmaan.

Hermolepoa metsäpolulla. 

Ensimmäinen kouluviikko lähenee loppuaan. Kouluunpaluu on sujunut kivutta ja uuden vuoden mukanaan tuomia uudistuksia kokeillaan. Ehostetut lukujärjestykset kotitöille ovat olleet käytössä maanantaista ja toistaiseksi sujuu hyvin huolimatta siitä että Tättiksen pyykit päätyivät henkarien ja hyllyjen sijasta pyykkikorissa vaatehuoneen lattialle. En itse ole yhtään sen parempi ja Fredden ja mun puhtaat pyykit on pyykkikorissa makkarin lattialla. Pata kattilaa soimaa... vai miten se nyt menikään. 

Ollipolli juttelee autossa matkalla terapiaan koulutyöstään, intohimoprojektiksi ne sitä kutsuu, se selvittää miten Seattlen alueen kodittomien elämää voisi parantaa, paljonko meillä on kodittomia ja miten ongelman voisi ehkä ratkaista. Me mietitään asiaa yhdessä autossa. Se kysyy voitaisko me jakaa autosta sellaisia paketteja joissa olis vaikka hammasharja, hammastahna ja proteiinipatukka. Tottakai voidaan vastaan lapselle joka kertoo mulle että Suur-Seattlessa on 12.500 kadulla asuvaa ja 400 telttakylää. Se on paljon. Puhun siitä miten ongelma on monimutkaisempi kuin pysyvän asuinpaikan puuttuminen, miten huumausaineet ja mielenterveysongelman liittyvät tähän ja kuinka osa niistä jotka ovat vailla vakinaista osoitetta valitsevat tämän kuntoutusohjelman sijaan.

Tänään on ensimmäinen ilta kun lapset laittavat meille päivällisen. Tättis kirjoitti kauppalistan ja ajoin sen koululta ruokakauppaan. Aika näyttää syödäänkö meillä tänään lasten laittamaa ruokaa vai paahtoleipää. Mulla on vakaa usko siihen että nää onnistuu, ainakin tätä on suunniteltu sunnuntaista saakka.

Tiskikoneen tyhjentäminen ja täyttö on lasten hommia. Toisinaan myös Maeve osallistuu. 

Fredden kanssa me ollaan nautittu siitä että me saadaan tehdä töitä hiljaisuudessa ja meidän toimiston äänimaailmasta puuttuu lasten kinastelun äänet. Sen sijaan ilman täyttää lämmityslaitteen hurina ja kahden näppiksen tasainen naputus. Kahden näytön ylitse käydään keskustelua... koska me katsotaan tätä? – Olisko lauantaina? ”Joo” – Hei luitko sä jo tän tiedotteen... aika hurjaa! ”Luin, miten se sun mielestä vaikuttaa pitkällä aikavälillä? Pitäiskö meidän laittaa joku tiedote?” – Nah, laitoin jo artikkelin someen, eiköhän se riitä. ”Niin varmaan.” Kaksi valkotaulua on täynnä kevään suunnitelmia ja asiakkaitten nimiä. Tästä on hyvä jatkaa, kalenterin puhtaat sivut odottavat täyttymistään.

Toimistolla. Huomaa apulainen taustalla. 

Ilman on aamuisen lumisateen raikastamaa metsäpolulla. Martta juoksee ja nauttii hiljaisesta metsästä mun kanssa. Olen istunut koneella koko aamun, kirjoittamassa sitä toista blogia. Blogitauko oli venähtänyt viikoista kuukausiin ja kirjoittaessani tajuan viimeinkin miksi. Joskus, mutta onneksi vain joskus on vanhemmuuden haasteet liikaa. Viime syksy oli sellainen. Rahkeet riitti terapiaan ja koulujuttuihin ja töihin, mutta siihen se sitten jäikin. Kirjoittaminen ammatilliseen blogiin tuntui vuoren kokoiselta tehtävältä ja myös työ vanhempainyhdistyksen hallituksessa jäi sivummalle. Onneksi nyt on paremmin ja olen valmis siirtymään eteenpäin. 

Iltapäivällä lumi oli pelkkä muisto vaan.