puhutaan rahasta

Vai puhutaanko me oikeastaan sittenkään rahasta vaan jostakin ihan muusta. Parikin bloggaajaa (Satu ja Hanne), on kirjoittanut parisuhteen ja perheen rahankäytöstä, toinen heistä oli ulkosuomalainen toinen taas ei. Miten se sitten liittyy tähän asiaan? No, ainakin niin että täällä maailmalla tuntuu olevan tavallisempaa että perheen kaikki rahat ovat yhteisiä, ettei ole sellaista sun ja mun palkka, tai sun ja mun tili dialogia lainkaan. Monelle ulkomaille muuttavalle ensimmäinen kriisi tulee puuttuvasta tilipussista, siitä että tavan jolla katsotaan perheen taloutta täytyy muuttua toisen puolison taloudellisen itsenäisyyden päättyessä ainakin vähäksi aikaa.

Onko se sitten uhka vai mahdollisuus? Koska itse olen nainen, katson tätä aihetta tänään naisnäkökulmasta, vaikka myös miehiä on koti-isinä ja sitten on niitäkin perheitä joissa on kaksi isää tai kaksi äitiä, mutta lähestyn aihetta tänään siitä miten itse asiasta ajattelen. Noin kylmiltään veikkaisin että aika moni nainen maailmalla pitää vähintäänkin normaalina sitä että mies tuo talouteen rahat ja vaimo hoitaa kotona paitsi lapset ja ehkä kodinkin, niin niitä kaikenlaisia juoksevia asioita joita arki täällä maailmalla on täynnä. Oma perheeni on tässä asiassa enneminkin poikkeus kuin sääntö, onhan meillä tulojenkin puolesta kaksi aika tasapuolista aikuista perheessä.

Jäin lähinnä miettimään sitä miten moni suomalainen kokee tasa-arvoksi sen että kumpikin osapuoli panostaa yhtä paljon, lasketaan se yhtä paljon sitten puhtaana rahana tai prosenttiosuutena. Minun mielestäni tämä on kaukana tasa-arvoisuudesta, paitsi siinä tilanteessa jossa perheen tulot ovat samankokoiset. Useimmissa perheissä todellisuus lienee se että toinen puolisoista tienaa enemmän kuin toinen.

Huhujen mukaan – no okei kyselytutkimusten (HS ja MeNaiset) – osassa perheissä eletään tilanteessa jossa toisella puolisoista on varaa lomailuun ja ravintolaillallisiin, toisen istuessa kotona hernekeiton kanssa. Miten tällaista ratkaisua voidaan edes kutsua parisuhteeksi? Blogien kommenttiosiot kertovat tarinaa siitä miten töissäkäyvä puoliso hyvittää kotonaolijalle prosenttiosuuden tulonmenetyksestä, bonareista ja jopa eläkekertymästä, tasa-arvon nimissä. Minä luen ja mietin että miten jotkut jaksaa.

Suo siellä, vetelä täällä. Jos rahat jyvitetään niin mitä muuta kuuluu tähän samaan kategoriaan? Kumpi maksaa jos toinen haluaa syödä kalliimpaa voileipäleikkelettä tai tykkää paremmasta juustosta? Kumpi maksaa ne kalliimmat talvirenkaat tai kurahaalarit? Entä jos toinen haluaa lomalle Thaimaaseen ja toinen Afrikkaan? Miten nämä jaetaan? Entä jos Jussi syö aina isomman osan jauhelihakastikkeesta?

Meidän osavaltio on siitä kummallinen paikka, että lain edessä aviopuolisoiden rahat ovat yhteisiä. Vain ennen avioliittoa olemassa olleet varat voivat olla erillisiä, mutta esimerkiksi avioliiton aikana saatu perintö on yhteinen ellei parilla ole avioehtoa. Tästä johtuu se ettei täällä meillä voi esimerkiksi ostaa asuntoa ilman puolison lupaa.

Omassa perheessä rahat tai sen puute ovat olleet yhteisiä aina. Ne olivat yhteisiä silloin kun minä olin töissä ja Fredde koulussa. Ne olivat yhteisiä silloin kun Fredde oli töissä ja minä viikkasin pyyhkeitä kuntosalilla vapaaehtoisena ja silloin kun olin kotona kolmen lapsen kanssa. Ne olivat yhteisiä myös sinä vuonna kun leijonanosa meidän perheen tuloista meni terveydenhuoltoon ja mun yrityksen perustamiskuluihin. Ne ovat yhtä yhteisiä tänä päivänä koska se on parisuhteen tasa-arvoa. Mitä jos kerron teille että minä ostin Freddelle auton ja Fredde osti mulle kissan? Taloudellista tasa-arvoa tässä ei ole, mutta ilo on meille kummallekin yhteinen. 

Tässä kohdassa joku vetää aina esiin avioerokortin. Äiti opetti ettei miehen pidä koskaan saada päättää saanko minä ostaa sukkahousut. Onneksi en käytä sukkiksia, mutta vaikka käyttäisinkin en kysyis Freddeltä vaan ostaisin ne meistä tykkään. Aina voi asiat mennä pieleen. Aina voi rakkaus loppua, talo palaa, firma mennä konkurssiin tai tulla kuolema. Pahinta peläten ei kuitenkaan voi elää elämäänsä. En minäkään herää jokaisena aamuna onko tänään se päivä kun tulee maanjäristys tai tulivuorenpurkaus. Entä jos kaikki meneekin ihan hyvin? Entä jos maanjäristystä ei tulekaan ja rakkauskin jatkuu kunnes tulee vanhuus? Niinkin voi käydä.

Ymmärrän että itselliselle suomalaiselle tämä voi olla vaikea ajatus, mutta pitäkää nyt hyvät ihmiset huolta siitä että sen sijaan että molemmat maksavat yhtäpaljon, kumpikin perheessä saa saman. Se on oikeesti ihan ainoa reilu tapa jakaa ne massit jos ne kerran täytyy jakaa sun ja mun rahoihin.