harmaita

Kun Suomessa juhlitaan juhannusta on meillä viimeinen koulupäivä. Otan kuvan pihalla, sen saman kuin syksyllä, mutta uudet hienot kouluvaatteet on koronakevään kunniaksi vaihtuneet yöppäreihin ja läppäreihin, 49 koulupäivää etänä. 103 päivää kotona. Tättiksen koulu järjestää kevätjuhlan videopuheluna, rehtori seisoo tyhjässä juhlasalissa ja puhuu oppilailleen ja koulun henkilökunnalle. Tättis istuu sängyllä yöpaidassa ja kuuntelee miten hänestä, kuudesluokkalaisesta tulee seiskaluokkalainen. Äidin silmäkulmaan nousee väkisinkin liikutuksen kyyneleet.

Poikien koulussa järjestetään paraati. Virallisesti sellaista ei saa järjestää, niinpä meidät on kaikki kutsuttu palauttamaan jo kertaalleen palautettuja kirjastonkirjoja ja läppäreitä. Musiikki soi, ilmapallot kertovat juhlasta, autot tööttäilevät sen kunniaksi ja mekin ajetaan jokaisen opettajan, rehtorin ja kouluavustajan ohitse jakaen ruusuja kaikille; hyvää kesää, kiitos ihanasta keväästä kaiken omituisuuden keskellä... kiitoslahjat on lähetetty jo edellisenä iltana sähköpostitse opettajille ja rehtoreille. Pojat istuvat takapenkillä hiljaisuuden vallitessa, tilanne on kummallinen, jännittää, maskin takaa ne sopertaa opettajalle hymyilemättä kiitokset ja toivottaa hyvää kesälomaa. Kukaan ei tiedä miltä koulu näyttää syksyllä, jatkuuko se yöpaidassa läppärin kanssa vai yritetäänkö kouluja avata edes vähän – vuoroissa ja vuoropäivin.

Kentsun maailman paras ope. 

On Juneteenth, on viimeinen koulupäivä, on kesäloman ensimmäinen päivä ja juhannus. Kesä. Ihana kesä vaikka kuinka oltaisiin edelleen sidottuja omaan pihapiiriin. Ei ole uimarantoja, ei uimakoulua ja lomistakin jäi jäljelle vain se yksi. Maanantaina mietitään mitä tehdään, hetken ne saa pelata niin paljon kuin sielu sietää.  

 

Pizzaperjantai.

Siinä missä koronakevät jää kesän tullessa monessa paikassa historiaan, eletään täällä edelleen rajoitettua koronaelämää. Osassa piirikunnista tilanne on surkea ja sairaita kuljetetaan sinne missä on vielä tilaa hoitaa, omassa piirikunnassa tilanne on hyvä, etenemme askel askeleelta kohti vapaampaa elämää vaikka meidän perheelle tämäkin riittää ihan hyvin, ajatus joukkokokoontumiseta, ruuhkautuneesta uimarannasta tai jopa kampaajasta tuntuu aika pelottavalta. Maskeista on tullut poliittinen virranjakaja, mistäpä tässä maassa ei saataisi aikaan politiikkaa. Työpaikoilla maskit on kuitenkin pakollisia, samoin monessa elintarvikeliikkeessä, tavaratalossa ja ravintolassa.

Tulee se hetki kun seistään autossa liikennevaloissa ja vieressä istuva Tättis katsoo mun hiuksia. Kysyn mitä se katselee ja se vastaa; oh, I’m just lookin at your gray hair... Siis mitä? Harmaita? Käännän taustapeiliä ja katson kattoluukun suodattamassa auringonpaisteessa ohimoitani ja joudun myöntämään että näin on, harmaita. Kylpyhuoneen valaistus on selvästi paljon armollisempi tässä asiassa. Tunnelma on jotakin ylpeuden ja hämmenyksen välimaastossa. En ryntää nettiin tilaamaan harmaita peittävää hiusväriä, mutta jään kieltämättä hetkeksi pohtimaan kuinka kauan ne harmaat on siellä ohimoilla saaneet olla – ihan huomaamatta – hiusvärin alla. Vasta koronakevät kotoiluineen ja päänahan hermosärky ovat paljastaneet piilossa olleen totuuden. Hermosärky on ehkä tullut jäädäkseen, ainakin se on ollut kaverina puolitoista kuukautta, tosin lääkityksellä se pysyy kohtuullisen hyvin kurissa, kunnes pitää jännittää Tättiksen tanssitiimin pääsykokeita tai asiakkaan tarjousta. Silloin turhankin tuttu kipu ilmaantuu voimakkaana takaisin ohimolle, päänahkaan ja silmään.

 

Mutta se pääsi kilpatiimiin, Tättis. Olen pakahtua lapseni puolesta. Viimekevään pettymyksen kyyneleet vaihtuivat aivan tolkuttomaan riemuun. Tehtiinhän sen eteen töitäkin, syksyllä tyttö tanssi neljä tuntia viikossa, ja tammikuusta alkaen seitsemän viikkotuntia. Koko koronakevät on tanssittu videopuheluitten välityksellä, maanantaisin ja tiistaisin kaksi tuntia, keskiviikko, torstai ja perjantai tunnin verran. Koko kesä tanssitaan, vain se yksi viikko kun ollaan lomalla on taukoa ja silloinkin pitäisi tanssia, tai ainakin pitää huolta spagaateista ja taivutuksista.  Me ajetaan tanssikoulun kevätjuhlaparaatiin ja käydään tervehtimässä opettajia kasvotusten, ekaa kertaa ihan hurjan pitkään aikaan.

 

Seattlessa tilanne on rauhoittunut. Entinen CHAZ, nykyinen CHOP on edelleen paikoillaan. Kaupunki siirsi betoniporsaita helpottaakseen julkisen liikenteen kulkua, CHOP siirsi ne takaisin haluamalleen paikalle. CHOPia ja sen betoniporsaita tärkeämpää on se ettei sanoma ole hiljentynyt, että Black Lives Matter elää edelleen, että on keskustelua ja halua muutokseen. Pian on vaalit, äänestetään muutoksen puolesta.

Käy meillä onneksi vieraitakin...