Siirry pääsisältöön

kärsivällinen ja lempeä

Kaikkitietävän Jumalan kasvojen edessä ja tämän seurakunnan läsnä ollessa kysyn sinulta, tahdotko ottaa aviopuolisoksesi..., olla hänelle uskollinen ja rakastaa häntä hyvinä ja pahoina päivinä, aina kuolemaan asti? Tahdon.

 

Sateisena sunnuntaiaamuna ärisen jotakin heikosti ymmärrettävää heräämässä olevalle Freddelle ennen kuin luikin kylmään alakertaan villasukissani keittämään kahvia. Käännän uunin esilämmitykselle lykätäkseni aamiaisleivän sinne, lasken kissa kainalossa koiran ulkoiluttamaan itsensä ja äyskin pojille jotakin tiskikoneen tyhjentämisestä. Laitan leivän uuniin, nakkaan kahvin suodatinpaperin biojätteeseen ja ruokin kissan ja koiran. Vetäydyn yläkertaan tekemään töitä ja heräämään kahvisammiollisen avulla. Fredde kulkee ohitseni alakertaan, kuiskaa mitä kuuluu. Naurahdan ja sanon että lähdetään kun leipä tulee uunista.


Aamuisin yhtä sosiaalinen kuin tämä meillä aamulla vieraillut tyyppi. 

 

Reilua tuntia myöhemmin me ollaan ystävien talolla tyhjentämässä postilaatikkoa. Ystävät itse on lähteneet viikonlopuksi tuulettumaan rannikolle. Edellisiltainen ukkosmyrsky on jättänyt jälkensä ja autotallin kattoon nojaa raskas puuoksa, piha on täynnä tuulen riepottelemia käpyjä, havuja ja pienempiä oksia. Kepeässä vesisateessa me vedetään yhteisvoimin painava oksa autotallin katolta ja ryhdytään siivoamaan pihaa. Katto on onneksi ehjä. Ensin ihan käsivoimin pahimmat, sen jälkeen Fredde kaivaa autotallista lehtipuhaltimen, minä luudan ja me siivotaan hiljaisuuden vallitessa. Tekstaan ystäville kuvia Fredden ajaessa.

 

On meidän 23:n hääpäivän aamu ja rakkautta on siivota jonkun muun pihaa vesisateessa lasten odottaessa autossa. Me pysähdytään Starbucksissa ja käydään hakemassa lisää kahvia, kippistetään lasten kanssa hääpäivän kunniaksi.


Joskus voisin lähteä Arizonaan niin kuin tämä mies uhkaili. 

 

Paljon se on kestänyt ja nähnyt, se meidän rakkaus. 

 

Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.

 

Rakkaus on kyllä monesti käyttäytynyt sopimattomasti. Se on huutanut ja kiroillut, ollut vihainen ja turhautunut. Se on ollut ilkeäkin ja varmasti hetkittäin myös etsinyt omaa etuaan. Mutta se ei ole koskaan katkeroitunut tai muistellut kärsimäänsä pahaa, vaikka varmasti olisi löytynyt syitä kumpaankin. Monesti se on pysynyt elossa tahdon voimalla.

 

Rakkaus on ollut kärsivällinen ja lempeä. Se on nähnyt paljon hyvää ja kaunista. Se on katsonut kuinka me, tahattomasti lapseton aviopari lopulta vietettiin esikoisemme ristiäisiä tasan kaksitoista vuotta sitten. Rakkaus on kulkenut läpi lapsen menettämisen surun ja kaksosten syntymän pelonsekaisen riemun. Aina tähän päivään, hetkeen kun aikuisuus on jo syntymää lähempänä.


2008 kesäkuu oli kylmä ja sateinen. 

 

Rakkaus vei meidät maailmalle. Se teki meistä tiimin joka on selvinnyt yhdestä jos toisesta, nyt viimeisimpänä pandemian, mellakat ja tappaja-ampiaiset. Bring it on. Sillä kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii. Rakkaus.


23 vuotta takaperin oli kesän ensimmäisiä lämpimiä päiviä.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän