Eletään elokuun toista
kolmannesta, ulkona paistaa aurinko ja kuistilla istuessa ohitse kulkee
kävelijöitä ja pyöräilijöitä kuin muurahaisia, joku menee skeittaamallakin.
Moni kohottaa kätensä tervehdykseen ja vähintään joka viidennen ohitsekulkijan
kohdalla vaihdetaan muutama sana. Puhutaan kesästä ja koulujen alkamisesta
muutaman viikon päästä, ja täytyyhän siitä ”elefantista” siinä kuistillakin
jutella – murtuneesta nilkasta – Mitä tapahtui? Miten tapahtui? Onko se kipeä?
Miten voit? Kauanko ilmakipsi? Ai, ai, oi, oi ja voi voi... Freddeä naurattaa
kun selitän samaa tarinaa uudestaan ja uudestaan. Martta loikoilee auringossa
eikä korviaan lotkauta sen enempää ohikulkijoille kuin niitten koirillekaan.
Niin... ei tämä vuosi toistaiseksi ehkä ihan kymmenen kärkeen pääse. |
Sisällä
yläkerrassa poikakaksikko piirtää paperille huonettaan. Tavoitteena on saada se
järjestettyä niin että siellä voi myös käydä koulua syyskuun alusta alkaen. Ajatellessani
pientä huonetta, huokaan helpotuksesta että olen toivonut jannuja samalle
luokalle ekaa kertaa ikinä. Aina kolmevuotiaasta ne on olleet erikseen, ensi
ihan erikouluissa ja sitten samassa koulussa, mutta eri luokilla. Nyt alakoulun
viimeisen vuoden alkaessa pojat on ekaa kertaa kimpassa – onneksi. Samat
kimppatunnit ja videopuhelut. Samat tehtävät ja samassa tahdissa etenevä
koulutyö, poikkeuksena matematiikka ja puheterapia. Keväällä haastetta löi
kehiin se että kaksikon videopuhelut oli samaan aikaan mutta eri opettajat ja
luokat, joten pahimmillaan meillä haettiin hiljaista videoneuvottelutilaa
viidelle tyypille yhtäaikaa ja Fredde päätyi usein istumaan joko autotallissa
tai meidän makkarin vaatehuoneessa. Ensimmäistä kertaa kaksosille järjestetään
työtilaa, kevät nitkuteltiin keittiössä ja sitä ennen niillä ei oikeastaan
koskaan ole ollut tarvetta työpisteeseen, läksyjä kun ei oikeastaan ole meidän
lapsille annettu ennen kuin yläkoulussa, eikä ne Tättiksen läksyt siltä nyt
viime vuonna niin paljoa vaatineet, useimmiten se oli tehnyt ne jo koulussa.
Työpöytään tarjottu aamiainen. Ei huono. |
Koronakesänä päivät
seuraavat toisiaan enemmän tai vähemmän samankaltaisina. Me aikuiset tehdään
töitä, istutaan palavereissa yhdessä ja erikseen. Yhdessä silloin kun puhutaan
meidän markkinointitiimin kanssa tai palaveerataan mun tiimin AEM:n kanssa, sen
homma kun on huolehtia siitä että me pysytään onnellisina ja homma pelaa. Mulla
lisäksi uuteen firmaan liittyviä SWOT analyysejä ja yleistä yritystoiminnan
suunnittelua, juoksevien asioitten hoitamista ja onhan meillä toki ne
asiakkaatkin. Freddellä on rinnalla omat roolinsa toisaalla, mulla kaksi pestiä
vanhempainyhdistysten hallituksissa, toisessa puheenjohtajana, toisessa vapaaehtoistyön
vastuuhenkilönä. Lomaviikko järvellä tuntuu kaukaiselta vaikkei paluusta ole
mennyt vielä viikkoakaan, ja ehkä vielä kaukaisemmalta tässä arjen pyörityksessä
tuntuvat ne kirjahyllyssä mieltä painavat oppikirjat. Aamuisin könyän
sauvoineni sängystä työpöydän ääreen ja sittenhän kello onkin jo kolme tai
neljä, eikä kyse ole siitä että viettäisin päivät somea surffaillessa. Sillä
aikaa lapset hoitavat aamuisin kotityönsä, lukevat kirjaa, lenkittävät koiran
ja saavat iltapäivästä omistautua pelaamiselle ennen kuin pojat lähtevät
kavereitten kanssa ulos. Tättis tekee matikkaa tunnin verran valmistautuessaan
siirtymään syyskuussa kuudennelta suoraan yhdeksännelle luokalle matematiikassa.
Maskit roikkuvat mustekalassaan ja tottuneesti ne nappaavat sieltä mieleisensä
lähtiessään, palatessa käytetyt maskit menevät pesuun.
Yksi noin kymmenestä miljoonasta palaverista. |
Siinä kuistilla
istuskellessa me muistellaan Fredden kanssa maaliskuuta, sitä miten kaikki
pysähtyi. Mietitään miten kauas on tultu vessapaperi-jauho-hiiva-lihapulasta,
miten kaupasta saa taas melkein kaikkea ihan kuten ennenkin, ainoana puutteena
ne alkoholipyyhkeet joilla kaikki kotiin tulevat elintarvikeet, paketit ja
postit puhdistetaan, niistä on edelleen pulaa. Kaikkea muuta on taas ja siinä
missä siinä kassan lähettyvillä oli ennen suklaapatukoita on samassa paikassa
nyt arsenaali erilaisia maskeja. Oman perheen maskit tulevat muualta kuin
ruokakaupan kassalinjan täkypisteestä, Fredde tilaa McLarenin tallimaskit Euroopasta,
mun ja poikien maskit tulee Kaliforniasta ja Tättis, trenditietoinen teinityttö
tilaa merkkimaskinsa sävysävyyn päivän asun kanssa. Maskeista on tullut osa
pukeutumista ihan samalla tapaa kuin käsilaukusta, t-paidasta tai shortseista,
ne sopivat päivän asuun, ovat tietyn merkkisiä ja niillä kerrotaan omasta
arvomaailmasta. Suomalainen maskikeskustelu tuntuu hullunkuriselta, vaikka
kyllähän täälläkin osa ihmisistä piti asiasta meteliä silloin kun maskit
ilmestyivät katukuvaan.
Maskimuotia. |
Kommentit
Lähetä kommentti