elokuisena iltapäivänä

 

Eletään elokuun toista kolmannesta, ulkona paistaa aurinko ja kuistilla istuessa ohitse kulkee kävelijöitä ja pyöräilijöitä kuin muurahaisia, joku menee skeittaamallakin. Moni kohottaa kätensä tervehdykseen ja vähintään joka viidennen ohitsekulkijan kohdalla vaihdetaan muutama sana. Puhutaan kesästä ja koulujen alkamisesta muutaman viikon päästä, ja täytyyhän siitä ”elefantista” siinä kuistillakin jutella – murtuneesta nilkasta – Mitä tapahtui? Miten tapahtui? Onko se kipeä? Miten voit? Kauanko ilmakipsi? Ai, ai, oi, oi ja voi voi... Freddeä naurattaa kun selitän samaa tarinaa uudestaan ja uudestaan. Martta loikoilee auringossa eikä korviaan lotkauta sen enempää ohikulkijoille kuin niitten koirillekaan.

Niin... ei tämä vuosi toistaiseksi ehkä ihan kymmenen kärkeen pääse. 

 

Sisällä yläkerrassa poikakaksikko piirtää paperille huonettaan. Tavoitteena on saada se järjestettyä niin että siellä voi myös käydä koulua syyskuun alusta alkaen. Ajatellessani pientä huonetta, huokaan helpotuksesta että olen toivonut jannuja samalle luokalle ekaa kertaa ikinä. Aina kolmevuotiaasta ne on olleet erikseen, ensi ihan erikouluissa ja sitten samassa koulussa, mutta eri luokilla. Nyt alakoulun viimeisen vuoden alkaessa pojat on ekaa kertaa kimpassa – onneksi. Samat kimppatunnit ja videopuhelut. Samat tehtävät ja samassa tahdissa etenevä koulutyö, poikkeuksena matematiikka ja puheterapia. Keväällä haastetta löi kehiin se että kaksikon videopuhelut oli samaan aikaan mutta eri opettajat ja luokat, joten pahimmillaan meillä haettiin hiljaista videoneuvottelutilaa viidelle tyypille yhtäaikaa ja Fredde päätyi usein istumaan joko autotallissa tai meidän makkarin vaatehuoneessa. Ensimmäistä kertaa kaksosille järjestetään työtilaa, kevät nitkuteltiin keittiössä ja sitä ennen niillä ei oikeastaan koskaan ole ollut tarvetta työpisteeseen, läksyjä kun ei oikeastaan ole meidän lapsille annettu ennen kuin yläkoulussa, eikä ne Tättiksen läksyt siltä nyt viime vuonna niin paljoa vaatineet, useimmiten se oli tehnyt ne jo koulussa.

Työpöytään tarjottu aamiainen. Ei huono. 

 

Koronakesänä päivät seuraavat toisiaan enemmän tai vähemmän samankaltaisina. Me aikuiset tehdään töitä, istutaan palavereissa yhdessä ja erikseen. Yhdessä silloin kun puhutaan meidän markkinointitiimin kanssa tai palaveerataan mun tiimin AEM:n kanssa, sen homma kun on huolehtia siitä että me pysytään onnellisina ja homma pelaa. Mulla lisäksi uuteen firmaan liittyviä SWOT analyysejä ja yleistä yritystoiminnan suunnittelua, juoksevien asioitten hoitamista ja onhan meillä toki ne asiakkaatkin. Freddellä on rinnalla omat roolinsa toisaalla, mulla kaksi pestiä vanhempainyhdistysten hallituksissa, toisessa puheenjohtajana, toisessa vapaaehtoistyön vastuuhenkilönä. Lomaviikko järvellä tuntuu kaukaiselta vaikkei paluusta ole mennyt vielä viikkoakaan, ja ehkä vielä kaukaisemmalta tässä arjen pyörityksessä tuntuvat ne kirjahyllyssä mieltä painavat oppikirjat. Aamuisin könyän sauvoineni sängystä työpöydän ääreen ja sittenhän kello onkin jo kolme tai neljä, eikä kyse ole siitä että viettäisin päivät somea surffaillessa. Sillä aikaa lapset hoitavat aamuisin kotityönsä, lukevat kirjaa, lenkittävät koiran ja saavat iltapäivästä omistautua pelaamiselle ennen kuin pojat lähtevät kavereitten kanssa ulos. Tättis tekee matikkaa tunnin verran valmistautuessaan siirtymään syyskuussa kuudennelta suoraan yhdeksännelle luokalle matematiikassa. Maskit roikkuvat mustekalassaan ja tottuneesti ne nappaavat sieltä mieleisensä lähtiessään, palatessa käytetyt maskit menevät pesuun.

Yksi noin kymmenestä miljoonasta palaverista.

 

Siinä kuistilla istuskellessa me muistellaan Fredden kanssa maaliskuuta, sitä miten kaikki pysähtyi. Mietitään miten kauas on tultu vessapaperi-jauho-hiiva-lihapulasta, miten kaupasta saa taas melkein kaikkea ihan kuten ennenkin, ainoana puutteena ne alkoholipyyhkeet joilla kaikki kotiin tulevat elintarvikeet, paketit ja postit puhdistetaan, niistä on edelleen pulaa. Kaikkea muuta on taas ja siinä missä siinä kassan lähettyvillä oli ennen suklaapatukoita on samassa paikassa nyt arsenaali erilaisia maskeja. Oman perheen maskit tulevat muualta kuin ruokakaupan kassalinjan täkypisteestä, Fredde tilaa McLarenin tallimaskit Euroopasta, mun ja poikien maskit tulee Kaliforniasta ja Tättis, trenditietoinen teinityttö tilaa merkkimaskinsa sävysävyyn päivän asun kanssa. Maskeista on tullut osa pukeutumista ihan samalla tapaa kuin käsilaukusta, t-paidasta tai shortseista, ne sopivat päivän asuun, ovat tietyn merkkisiä ja niillä kerrotaan omasta arvomaailmasta. Suomalainen maskikeskustelu tuntuu hullunkuriselta, vaikka kyllähän täälläkin osa ihmisistä piti asiasta meteliä silloin kun maskit ilmestyivät katukuvaan.

Maskimuotia.