lähdetään lomalle uudestaan

Asioita voi katsoa niin monelta kulmalta ja meidän lomastakin voi kirjoittaa moni tavoin. Usein sanotaan että sosiaalinenmedia ja blogit sen mukana ovat kuin kiiltokuvia, siloiteltuja katsauksia joista jätetään pois kaikki ikävä. Toisaalta elämää sinällään voi aina lähestyä se kuuluisa lasi puolityhjänä tai puoliksi täynnä, oma lapseni sanoisi että se nyt vaan on puolillaan – realisti kai sitten.

 

Lähdetään lomalle uudestaan

 

Auto on pakattu niin että koiran kuono pilkottaa lavalla olevien tavaroitten keskeltä, mitein että se raukka hädin tuskin tietää mihin suuntaan me ollaan menossa, kissa naukuu auton sisällä ja lasten jaloissa on pussukoita ja nyssyköitä. Joku voisi kuvitella että me ollaan vähintään menossa sinne kuukaudeksi. Viisisataa kilsaa yli vuorten ja läpi autiomaan on pitkä matka. Kahden tunnin kohdalla tulee eka pissahätä. Vessaan ei ole menemistä, ihan vaan siksi että jokainen julkinen vessa on suljettu ja tienpientareen puska on siis ainoa vaihtoehto. Kolmella lapsella on matkan aikana enemmän kuin yksi pissahätä. Pysähdymme siis säännöllisin väliajoin ja amerikkalaislapseni ovat vielä kolmannellakin kerralla epäuskoisia kun kehotan hoitamaan asiansa, ensin kuusen takana, sitten jonkun käkkäräpuskan ja lopulta ihan vaan kuivaan heinikkoon, autiomaan korkein kasvi kun on arokierijä. Muun tekemisen puutteessa on hyvä alkaa vaikka tökkimään sitä vierustoveria, sillä on tärkeää tietää että myös naapurin matka on yhtä tukala kuin oma. Noin neljän tunnin kohdalla alkaa jokaisen vanhemman autuaasti vihaama kysely; kuinka kauan vielä? Ollaanko jo perillä? Koska ollaan perillä? Mun selkään, jalkaan, korvaa, päähän, käteen sattuu... – No kauan, ja ei saatana tosiaan olla vielä siellä ja kyllä, on täällä aikuistenkin takalistot puuduksissa. 

 

Mökki on rakennettu kuusikymmenluvulla eikä sitä juurikaan ole sen jälkeen remontoitu. Muistan ikuisesti miten edellisvuonna hinkkasin koiran ripulikakkaa olohuoneen kokolattiamaton viisisenttisestä nukasta. Rukoilen ettei koira sairastu tälläkin kertaa. Keittiön tasot ovat suunnilleen polven korkeudella, mietin että ihmiset ovat tosiaan venähtäneet. Kylpyhuoneessa on muurahaisia ja vessanpytty lienee tarkoitettu kääpiöille. Ne on niin pienet että ovat jo melkein suloiset, sekoittajasta tulee vettä joko niin paljon että se roiskuu kaikkialle tai sitten niin ohuena norona että kouran täyttyminen vie pienen ikuisuuden. Keittiön ilmastointilaite vuotaa kondenssivettä asennusvirheen takia. Jos sen alla olevan astian unohtaa tyhjentää muutaman tunnin välein lainehtivat keittiön tasot kondenssivedestä. Kissa piiloutuu yhden makuuhuoneen sängyn alle, asetan vierelle hiekkalaatikon ja ruokakupin. Sinne se jää, sängyn alle – muumipeikon esi-isän ja mangustin risteytys.

 

Lapset riitelevät olohuoneessa. Riita joka aloitetaan heti saavuttua, jatkuu ja kehittää uusia juonteita koko loman ajan. Se taukoaa vain uidessa. Mietin voisiko riitapukarit jättää järveen viilenemään koko yöksi. Nuorin ja vanhin kinaavat. Ne kinaavat kaikesta, siis oikeasti kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta, ne kinaavat jopa lautapelin säännöistä vaikka lukevat niitä yhdessä ja erikseen. Kinaavat koska kinastuttaa. Kinaavat koska toisen pärstä ärsyttää ja sehän sitten muuten ärsyttää.

 

Vanha uuni paistaa epätasaisesti ja aamiapullien pohjat kärähtävät. Aamiasipullan jälkeen kärähtää vielä aika moni muukin asia ja lopulta harkitsen pitäisikö uuniin laitettavat jättää hellan päälle paistumaan jotta ne eivät palaisi pohjasta. Sinnikkäästi kuitenkin leivon sämpylät aamuisin ja yhtä sinnikkäästi ne syödään. Aamiaispöydässä joku sanoo että onneksi kotona leipä ei ole alta palanutta ja päältä raakaa. Huomaan unohtaneeni leivinjauheen kotiin ja lainaan mökin kaapista korvikkeeksi ruokasoodaa. Pohjasta palaneet mustikkaskonssit näyttävät ja tuoksuvat taivaallisilta. Kentsu haukkaa palasen ja sylkee sen terassin laidan ylitse. Seuraavaksi saman liikkeen tekevät Fredde ja Tättis. Ollipolli ei uskalla maistaa. Minä uskallan. Maku on kitkerä, ei palaneen kitkerä vaan vain karmaisevan kitkerä. Heitän teeleivät roskiin.

 

Tättis on allerginen

 

Kaikkialla on märkiä uikkareita ja huomautan seurueelle kuivakkaasti että ne saa myös ripustaa kuivumaan. Lapset ovat myllänneet vaatekassit niin että puhtaat ja likaiset vaatteet ovat karmaisevassa sekasotkussa pitkin lattiaa. En jaksa tehdä asialle mitään vaan poimin itselleni puhtaan oloiset alushousut vähän märän t-paidan alta ja mietin että kohtahan ne kuitenkin vaihtuu uikkareiksi.

 

Illalla sytytetään nuotio rantaan. Pakkaan mukaan sytykkeitä ja pussin poppareita lapsille. Lapset istuvat penkillä riidellen siitä kuka sai eniten ja kuka vähiten maissinjyviä. Minä konttaan ympäri nuotiota savun kirvellessä silmiä ja toivon että se syttyy. Kun puut lopulta palaavat on nuotio koettu ja lapset vetäytyvät takaisin mökkiin. Me jäädään Fredden kanssa rantaan viinilaseinemme ja katsomme surkeasti palavaa, savuttavaa puukasaa ja kadehdimme järven toiselta rannalta näkyvää komeaa tulta. Hyttyset inisevät korvanjuuressa ja mekin vetäydymme takaisin sisään. Ei vissiin olla mitään nuotioihmisiä sit kuitenkaan. 

 

Ollipolli ei halua hypätä laiturilta uimaan. Muistutan sitä siitä mitä juteltiin terapeutin kanssa ja lupaan hypätä sen kanssa. Ensin hyppään malliksi sen veljen kanssa, sitten Kentsu ja Fredde hyppäävät ja lopulta minä hyppään Ollipollin kanssa. Lapsi on yllättynyt kun ei hukkunutkaan ja haluaa hypätä uudestaan. Isän kanssa, veljen kanssa, siskon kanssa, äidin kanssa... Me hypätään taas ja uudestaan ja uudestaan. Viimeisellä kerralla tunnen miten jalka tärähtää hiekkapohjaan, sitä seuraa kipu. Koira hyppää myös ja laskeutuu suoraan mun päälle. Tunnen koiran kynsien painautuvan mun käsivarteen samalla kun painun uudestaan pinnan alle. Kaikki tuijottaa mua ja lopulta Fredde kysyy olenko kunnossa. Sähisen että en tosiaan ole ja mietin matkalla rantaan niitä pitkiä portaita jotka johtaa talolle. Jalka kantaa kuitenkin ihan hyvin, vien Fredden kanssa naapurilta ”lainatun” suppailulaudan takaisin puunjuurelle ja kiipeän portaat. Ihan hyvinhän tää menee. Laitan vielä ruokaakin vähän ontuen ja kun ruoka on syöty sanon Freddelle että jalkaa vähän jomottaa, pitäis varmaan nostaa sitä vähän.

 

Myöhemmin jalalle ei enää kärsi astua. Muistan nähneeni kainalosauvat jonkun makuuhuoneen vaatekomerossa. Lähetän huonoimman etsijäni matkaan ja Ollipollilla kestää hyvä tovi ennen kuin se palaa takaisin tyhjin käsin. Kentsun lähettäminen asialle parantaa onnistumisen mahdollisuutta eksponentiaalisesti ja kohta poika palaakin kainalosauvojen kanssa. Vanhat sauvat on tarkoitettu jollekin puolijättiläiselle sillä ne kainaloiden alle menevät osat on mun otsan korkeudella. Ryhdyn säätöpuuhiin. Säädän ja säädän vielä uudestaan ja kolmannella kerralla joudun toteamaan että ensinnäkin ne ovat alimmassa asennossakin vielä vähän korkeat ja toiseksi ne ovat myös erimittaiset. Parempi kuin ei mitään. Kahvojen ympärille pyöräytetyn jeesusteipin liima tarttuu kämmeniin, vanha käytävä on niin kapoinen että joudun sauvomaan sen sivuttain ja olen kiitollinen ettei kukaan videoi mun suoritusta. Makuuhuoneeseen joutuu laskeutumaan kaksi porrasta ja vessaan mennessä on vaihtoehtona se jossa pytty on sen oven takana tai vaihtoehtoisesti vessa johon joutuu kiipeämään muutaman portaan. Valitsen ensimmäisen vaihtoehdon. Suihkussa käyminenkin on näytöslaji ja loppuloma rajoittuu makkarin ja kuistin välille.

 

Kotimatkalle lähdettäessä helleaalto on saavuttanut osavaltion ja elohopea kipuaa jo aamusta kolmenkympin paremmalle puolelle. Ei siinä mitään, auto on uusi ja ilmastointi on tehty tähän säähän, mutta koiraa ei voi lavalle tällä säällä laittaa. Niinpä viisituntisen kotiin jaan etupenkkini koiran kanssa. Roikotan kipeää alkaa ilmassa ja yritän hakea sille rakoa johon sen voisin laskea niin ettei kipu ole kohtuuton. Lapset syventyvät puhelimiinsa. On hiljaista. Me ollaan matkalla kotiin.

 

Meillä oli ihana loma.

 

Kotona ajelen koiran takapuolen paljaaksi jotta sen hot spotit saisivat hengittää. Lääkettä on onneksi lääkekaapissa ja autotallissa kauluri. Koira näyttää punaisine takapuolineen ihan Korkeasaaren paviaanilta. Tättiksen ihottuma paranee ja ne paarmanpurematkin näyttävät enemmän mustelmilta kuin rokkotaudilta. Lääkäri laittaa mun jalkaan ilmakipsin. Murtunut nilkka, mutta äidit ei valita.

Tämä kirjoitus on jatkoa edelliselle lomakirjoitukselle. Voit lukea sen