Olen aloittanut tämän kirjoituksen ehkä kymmenellä erilaisella lauseella ja pyyhkinyt niistä jokaisen. Ehkä pyyhin myöhemmin vielä tämänkin. Tuntuu että olen kirjoittanut samasta aiheesta satoja kertoja ja silti se ei kai koskaan tule kokonaan kirjoitetuksi. Toisaalta, aihe kiinnostaa etenkin niitä jotka painivat samanlaisten asioitten kanssa ja toisaalta olen monesti saanut palautetta siitä että joku joka on juuri saanut lapsensa diagnoosin on tätä kautta saanut myös vertaistukea.
Koulua on käyty nyt neljä kokonaista viikkoa. Kaikki on mennyt suorastaan häkellyttävän hyvin jos puhutaan koulunkäymisestä silleen rakenteellisella tasolla. Nettiyhteys on toiminut, lapset ovat oppineet lukujärjestyksensä ja kaikki kolme hoitavat koulunsa jotakuinkin itsenäisesti lukuunottamatta muutamaa satunnaista kommellusta kuten se tapaus jossa yksi kymmenvuotias päätti vastata tasokokeessa tahallaan väärin jotta sillä olis koulussa helpompaa. Lopputulos oli että testi tehtiin uudelleen ja lapsi opiskelee taas omalla tasollaan. Lapsen äiti tosin saattoi nauraa vedet silmissä lapsensa kyseenalaista luovuutta vaikka lapsen edessä toki esitti muuta.
Tämä kirjoitus lähti siitä aamusta kun saatoin sitä samaa lasta taas kerran kouluun testeihin, ja kävellessäni sieltä yksin takaisin kotiin pohdin itsekseni että on ihan valtavasti vanhempia joille tämä on jotakin kaukaista, sillä niitten lapsi menee kouluun ja tulee koulusta oli koulu sitten etänä tai ei. Ei niitä kukaan testaile. Laskin siinä kävellessäni että olen aika monta kertaa saattanut lapseni psykologisiin testeihin joko kouluun tai yksityiselle testaajalle. Useimpien perheitten lapsilla ei ole psykologeja ja psykiatreja. Meidän lapsilla on.
Lapsi jolla on erityisopetussuunnitelma tai mukautetun opetuksen suunnitelma pitää täällä meillä testata uudelleen aina kolmen vuoden välein. Tavoite on tietysti se että vähitellen lapsi pärjää paremmin ja paremmin ihan tavallisessa opetuksessa ja lopulta mukautetusta opetuksesta voitaisiin kokonaan luopua. Joskus käy kuitenkin niin että tukea tarvitaan enemmän kuin ennen, meillä testattiin tällä kertaa jotta sitä tukea voitaisiin lisätä. Näinpä näitä aamuja tai iltapäiviä jolloin lapsi tekee palikkatestejä ja vanhempi täyttää kyselykaavakkeita kertyy vuosien mittaan. Erikseen on vielä ne kerrat kun lapsen diagnoosiin halutaan syystä tai toisesta palata ja katsoa onko se oikea. Niin että meillä testataan ja joku lapsi on aina jossakin testeissä vähintään kerran vuodessa ja lapsen äiti on hyvänpäiväntuttu koulupsykologin kanssa.
Herranjestas, eihän tätä jaksa kukaan lukea, tästä tulee niin tylsä. Yritän lisätä vähän lihaa tähän kuivaan rankaan.
Kun Tättiksen luonnontieteitten opettaja lähestyi minua alkusyksystä suunnitelmansa kanssa - bless her heart - kiitin toki kauniisti siitä että lastani oli näin ajateltu ja muistutin samalla että neidin kohdalla mukautettu opetus ei tarkoita akateemisen riman laskua ja se että lapsi tähtäisi kurssin läpäistäkseen suomalaiseen kuutoseen tai seiskaan on lapsen mielestä ehkä suurin mahdollinen loukkaus. Meillä vuodatetaan kyyneleitä siksi ettei kaikesta ole jatkuvasti mahdollista saada sataa prossaa oikein, etenkään kun osa kursseista on kaksitoistavuotiaalla lukiokursseja. Tänä syksynä tämä lapsi opettelee suhtautumaan omaan osaamiseensa realistisesti. Tälle lapselle suurin haaste tänä syksynä on oppia sietämään omaa epätäydellisyyttään. Kerroin siis vastauksessani luonnontieteitten opettajalle että arvosanariman laskemisen sijaan lapsi tarvitsee tukea kommunikaatiossa, omantoiminnanohjauksessa ja stressin sietämisessä. Hän tarvitsee lisää aikaa kokeisiin ja tehtävien palauttamiseen. Häntä ei myöskään voi velvoittaa tekemään muistiinpanoja käsin vaan lapsi saa naputella muistiinpanonsa läppiksellään.
Meillä on se lapsi jonka suurin haaste elämässä ovat potentiaalisesti vaarallisiksi tulkittavat tilanteet, myöhästyminen ja hillo. Hillo on oikeastaan melkein yhtä vaarallista kuin korkeat paikat, kiipeileminen tai syvä vesi. Myöhästyminen ahdistaa lasta melkein yhtäpaljon kuin äitiä. Samaan sarjaan hillon kanssa luetaan muut mahdollisesti tahmeat asiat kuten kinuskikastike, nuoleskeltu tikkari tai hunaja. Koulunkäyntiin tämä ei juurikaan vaikuta, paitsi ettei lapsen tarvitse, sitten kun joskus kouluun taas mennään, istua sen Pirjo-Petterin vieressä joka on tahmea, sillä tahmea vierustoveri häiritsee oppimista kohtuuttomasti.
Sitten on se kolmas, se ainoa näistä kolmesta joka tarvitsee sellaista ihan perinteistä tukea oppimisessa ja sitä tässä viimeksi taas testattiin. Tämän lapsen kanssa kun on sillä tavalla jännä juttu että kaikki mikä liittyy kieleen ja kirjoittamiseen sujuu sen suomalaisen kympin edestä ja opettajan ainoa toive on että lapsi käyttäisi välinmerkkejä. Pisteet ja pilkut ja isot alkukirjaimet kun ovat jannun mielestä turhia. Vastaavasti se missä tarvitaan numeroita on siellä toisessa ääripäässä ja jos matikankokeesta onnistuu puuhkäisemään kuutosen on se mennyt loistavasti. Yleensä kokeesta tulee joko hylätty tai viitonen. Syksyn kysymys oli selvittää miksi näin on. Miksi jätkän suoriutumisessa on niin iso ero oppiaineesta toiseen. Lisää mielenkiintoa tässä asiassa herätti se että samalla lapsella on vaikeaksi luokiteltavia artikulaation ongelmia ja ammattilaisten mielestä - minähän näistä mitään ymmärrä - on huikeaa että lapsen oikeinkirjoitus on erinomaista huolimatta siitä että puheessa kirjaimet menevät miten sattuu. Ihmisen aivot ovat huikeat.
Kinderissä, ekalla ja vielä tokallakin matematiikka meni ihan jees. Tokan luokan opettajan kanssa otin yhteen kellon kanssa tehdyistä kokeista ja kun niistä päästiin eroon lapsi pärjäsi keskitasoisesti. Matematiikka ei ollut mikään lempiaine, mutta se kuitenkin sujui. Kolmannella alkoi tulemaan haasteita ja siitä puhuttiin ensimmäistä kertaa myös erityisopetustiimin kanssa. Kertotaulu ei tuntunut mitenkään jäävän mieleen. Kun soppaan lisättiin vielä jakolasku oli mies pihalla kuin lumiukko. Neljännen luokan alkaessa tukea lisättiin ja mies pistettiin matikan kanssa erityisseurantaan, vasta keväällä tajuttiin miten mittavat puutteet sillä oli osaamisessa. Se mikä aluksi vaikutti siltä ettei matikka nyt vaan napannut oli mennyt sellaiseksi tutkan ulkopuolella pysyttelemiseksi ja lopulta oltiin kohdassa jossa oli myönnettävä että tässä puhutaan nyt jostakin muusta kuin siitä etteivät numerot kiinnosta.
Kun testausta sitten purettiin palaverissa kahden rehtorin, erityisopettajan, luokanopettajan, puheterapeutin, koulupsykologin, lapsen ja äidin kanssa todettiin että mies on keskivertoa fiksumpi, kielellisesti hyvinkin lahjakas, sosiaalisesti vähän jumissa mutta numeroitten kohdalla selvästi keskiarvon alapuolella eikä sillä ole väliä puhutaanko kellosta vai kertotaulusta. Dyskalkulia*. Palaverin jälkeen lapsi kysyy multa aamiaisella että pitäiskö tätä kuitenkin kysyä ihan ammattilaiselta? - Siis mitä tarkoitat kultaseni? - Niin että eikö tällaiset asiat pitäisi kysyä sellaiselta joka niistä jotakin tietää? Yhtäkkiä ymmärrän mitä poika yrittää sanoa, onhan diagnoosit meidän perheessä perinteisesti haettu muualta ja vain tarjoiltu raportteina koululle ja koulu on vaan sitten testaillut ja palaveerannut siitä miten lasta parhaiten tuetaan. Lapsen mielessä hän dyskalkuliadiagnoosinsa on siis jotakuinkin koulun keittäjän käsialaa, siis keittiöpsykologiaa. Naurua nieleskellen selitän naama peruslukemilla lapselle että koulupsykologi on verrattavissa niihin aikaisempiin yksityisiin testaajiin, sama koulutus ja niin edespäin. Lapsi on silminnähden helpottunut.
Niin että nyt voidaan laittaa listaan taas yksi lisää. Autismi, ADHD, ADD, OCD, paniikkihäiriö, ahdistuneisuushäiriö ja dyskalkulia. Onneksi ne kuitenkin on lapsia ennen diagnoosejaan, rakkaita ja ihania. Jokaisesta niistä kasvaa ihan varmasti osaava ja pystyvä aikuinen.
*Dyskalkulia: Tautiluokituksessa (Stakes 1995) dyskalkuliasta käytetään termiä laskemiskyvyn häiriö (F81.2, ICD-10). Sillä tarkoitetaan vaikeuksia oppia ja hallita peruslaskutaitoja (yhteen-, vähennys-, kerto- ja jakolaskuja). Kriteereihin kuuluu, että vaikeudet eivät selity muiden kognitiivisten kykytekijöiden heikkouksilla, neurologisilla häiriöillä, aistivammoilla tai riittämättömällä tai muuten puutteellisella opetuksella. Oppimisen pulmia korkeammassa matematiikassa (esim. trigonometria, algebra) ei sisällytetä diagnoosiin. Laskemiskyvyn häiriön esiintyessä yhdessä muiden oppimisvaikeuksien kanssa se diagnosoidaan monimuotoiseksi oppimiskyvyn häiriöksi (F81.3). -
Duodecim
Kommentit
Lähetä kommentti