Siirry pääsisältöön

kyllä se tästä

 



Eilen illalla istuin pimenevässä syysillassa meidän lähipubin terassilla. Sade ripotteli teltan kattoon ja ohitse ajavat autot murisivat liikennevaloista lähtiessään. Oli kylmä, eikä se olut asiaa oikeastaan helpottanut, kaksitoista-astetta ei ole varsinainen terassikeli ja pubin propaanilämmittimistä oli kaasu loppu. Mukaan matkaan otettu peitto ja päässä oleva pipo lämmittivät. Mutta siinä me oltiin, ensimmäistä kertaa miltei kahdeksaan kuukauteen tavattiin kasvokkain, ulkona ja etäällä toisistaan, mutta tavattiin kuitenkin. Sisällä pubissa taisi istua yksi rohkea asiakas olusensa kanssa, talon toisen sivustan terassilla kaksi seuruetta etäällä toisistaan.

 

Kahdeksan kuukautta on pitkä aika pitää yhteyttä ystäviin puhelimitse. Kahdeksan kuukautta on hetkittäin tuntunut ikuisuudelta. Poikien toisen kummitädin olen näiden kuukausien aikana tavannut kahdesti, ulkona ja etäisyydellä. Näihin kuukausiin mahtuu lasten valmistujaisia ja uuteen kouluun lähtöjä. Siihen mahtuu työpaikkoja ja niiden vaihtoja, sairastumisia ja sairaudesta toipumisia. Peruutettuja juhlia. Suuria onnen ja ilon hetkiä joita ei saanut jakaa läheisten kanssa, siinä missä surua ja huoltakin.

 

Tämä vuosi on ollut erilainen. Hetkittäin on tuntunut siltä ettei me mitenkään mahduta tähän taloon ja että kaikki ratkeavat liitoksistaan. On riidelty ja äyskitty ja sitten taas aloitettu alusta, rakastettu ja tehty yhdessä asioita. Elämä on kuitenkin löytänyt oman, uudenlaisen uomansa tässä maailmassa jossa kovin moni asia on toisin kuin silloin ennen. Siihen vanhaan ei liene paluuta koskaan, miltä maailma näyttää sitten joskus, sitä voi vain arvailla, mutta luulisin että kasvomaskit ovat tulleet jäädäkseen ja samoin kuin Aasiassa niitä tullaan käyttämään talvisaikaan julkisilla paikoilla. Jonkinlainen versio etäkoulusta lienee myös arkipäivää myös jatkossa, ei näin kuin nyt, mutta vaihtoehtona tavalliselle koululle. Siihen viittaa jo sekin että koulupiiri on palkannut rehtorin virtuaalikoululle.

 


Tuntuu ihanalta törmätä ruokakaupassa ystävään, vaihtaa pikaiset kuulumiset ja nähdä ihan kasvokkain vaikka maskin takaa. Se on suorastaan juhlavaa tässä maailmassa josta sosiaalinen kanssakäyminen ja läheisyys on kuristettu pois. Ensi torstaina syön ystävien kanssa keittoa etänä. Jokainen keittää oman soppansa, leipoo leivän ja kaataa lasiin juoman, sitten syödään - yhdessä. Erikseen.

 

Suomalaiset pyristelevät vastaan. En voi, en halua, ei voi pakottaa... maailma pysähtyy, kaikki loppuu. Ei pysähdy. Ei lopu. Minä lupaan. Maskiin tottuu - myös työpaikalla. Elämä jatkuu ja yritykset hakevat sellaiset toimintamallit jotka ovat mahdollisia. Niin on tehty täällä. Niin tapahtuu myös Suomessa.



Kommentit

  1. Tämä teksti tuntuu itselle jotenkin tosi kaukaiselta, asun Ruotsissa jossa rajoituksia on hädin tuskin ollenkaan. Kaikki toimii, ihmiset saa kulkea vapaasti ja maskia ei tarvitse käyttää (siihen ei ole annettu edes suositusta). Joka päivä täällä asuessa ei edes muista koronan olemassaoloa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hmmm... noin kansainvälisesti ruotsalaisten koronapolitiikkaa pidetään kuitenkin hyvänä esimerkkinä siitä miten asioita ei pitäisi hoitaa tämän viruksen kanssa.

      Koronavirus ei täällä meillä pääse ihan heti unohtumaan, mutta toisaalta en kuitenkaan koe että meidän perhe olisi välittömässä vaarassa.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän