Siirry pääsisältöön

ihan tavallista

 

Viikonloppuna viinitilalla mun työparin kanssa palaveeraamassa.


Alakerrasta kuuluu algebranopettajan monotoninen ääni open vastatessa oppilaitten kysymyksiin. Ne käy yhdessä läpi viimeviikon koetta - luulisin. Tättis parkkeerasi itsensä loppuviikosta olkkarin sohvalle eikä ole siitä hievahtanut juuri muualle kuin vessaan ja lääkäriin. Portaat sattuu, istuminen sattuu, kävely sattuu, kaikki sattuu. Niinpä lapsi makaa sohvalla ja hautoo tanssissa satutettua lonkkaa vuoroin kuumalla ja kylmällä.


Raksalla asiakkaitten kanssa. 


 

Mä vastailen Fredden kanssa asiakkaitten viesteihin ja suunnittelen loppuviikkoa silmälääkäreineen, puheterapioineen ja ortopedeineen. Onneksi meitä on kaksi hoitamassa työasioita, mun kalenterissa kun on tällä hetkellä taas uuvuttavan paljon lasten lääkäriaikoja ja terapioita, onneksi useimmat hoituvat videopuheluin. Valtaosa asiakkaista tavataan tällä hetkellä viikonloppuisin. Selaan tontteja ja viestejä rakennuttajien edustajilta. Luen kuntotarkastusraportteja remonttikohteen etsijälle ja katson myytyjä kohteita hinnoitellakseni arvoasuntoa. Koira makaa jaloissa ja kynttilät luovat tunnelmaa meidän työtilaan kissan kehrätessä laiskasti paikallaan kirjahyllyssä. Opettajan monotoninen puhe kantautuu alakerrasta tänne ylös. Pojat pyörähtävät hetkittäin tässä ja palaavat sitten taas takaisin luokkaan, kiitän itseäni päivittäin siitä että ne on samalla luokalla. Sähköpostiin kilahtelee viestejä kouluista ja opettajilta syysmyrskyn heilutellessa puista ja katkoessa sähköjä ulkona. Meillä on edelleen sähköt mutta tuulen havahduttamana käydään nykäisemässä aggregaatti kokeeksi käyntiin autotallissa.


Toimistovieras.


 

Alakerran monotonia vaihtuu jossakin kohtaa historianopettajan elävään puheeseen ja Fredden palaveriin pöydän toisellapuolen. Päivä tuntuu matelevan eteenpäin ja puheen kakofonian häiritessä keskittymistä piristän itseäni lenkillä koiran kanssa. Väistelen Martan kanssa puuskaisan myrskytuulen heittelemiä käpyjä, tervehdin laitumella ulkoilevia hevosia ja aidan takana haukkuvaa koiraa.


Lenkillä Martan kanssa.


 

Syksy on asettunut omaan uomaansa ja elämä kotosalla on alkanut tuntumaan yhä enemmän ja enemmän ennemmin normaalilta kuin poikkeukselta. Koulupiiri ilmoitti että vaikka koulujen avaamisen prosessia edelleen suunnitellaan, on aikataulu jossakin hamassa tulevaisuudessa meidän koulupiirin kuuluessa ns. riskiryhmään piirikunnan ilmaantuuvuusluvun ollessa 85/100.000 asukasta kohden ja tartuttamiskertoimen (Re) ollessa 1,6. Meidän omalla 100000 asukkaan tilastoalueella ilmaantuvuusluku on 20 mutta olen silti tyytyväinen siihen ettei kouluja nyt tässä vaiheessa lähdetä avaamaan tilanteitten muuttuessa päivittäin. Fredde on viimeksi käynyt toisella toimistollaan helmikuun lopussa ja minä en ole käynyt meidän uudella toimistolla koskaan. Tunnen ihmiset siis lähinnä puhuvina päinä tietokoneen ruudulla. Hiljaa hyvä tulee.


Lapsuuden makuja - piimälimppu.


 

Tarjoilen itselleni ja Tättikselle lounaaksi aamulla leivottua piimälimppua. Fredde lämmittää mikrossa jauhelihakastikkeen jämät. Tiistai on samanlainen kuin useimmat muutkin päivät, paitsi tanssi ja myrsky. Tanssitunnit on toistaiseksi hyllyllä, kunnes lapsen kipu on saatu hallintaan ja tiedetään miksi sen lonkka on niin järjettömän kipeä edelleen, yli viikko kaatumisesta. Naapuri raportoi tielle kaatuneesta puusta ja osalla lasten koulutovereista ei enää ole sähköjä. Koulu päättyy tavallista aikaisemmin tuulen aiheuttamien sähkökatkojen takia.

 

Meillä on edelleen sähköt ja alakerrassa, siellä olkkarin sohvalla kolme lasta pelaa yhdessä. Minä ja Fredde tehdään töitä. Tuuli kolistelee ovea.


Tuuli kolistelee oven kylttiä.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän