Siirry pääsisältöön

positiivisesti vanhemmuudesta




 

Näin unta että olin raskaana. Silittelin pientä kumpuani ja kuulostelin tuntisinko uuden elämän liikkeet sisälläni. Unessa olin onnellinen, onnellinen siitä että meille tulisi vauva. Jostakin syystä näen usein unta siitä että olen raskaana, joskus unet ovat tällaisia, onnen täyteisiä ja pehmeitä, usein ne ovat täynnä ahdistusta siitä että meidän perhe on jo tässä, me ei haluta vauvaa, olen liian vanha, me ollaan liian vanhoja ja meillä on kaikki hyvin - juuri nyt. Olin 36-vuotias kun esikoisemme syntyi. Hartaasti odotettu ja rakastettu lapsi, kymmenen avioliittovuoden jälkeen lapsi, minä olin aina halunnut olla äiti. Raskaus oli ihana. Se oli helppo ja onnentäyteinen. Tein töitä koko raskausajan ja vielä päivää ennen synnytystä kävin patikoimassa ystävän kanssa. Pidin vatsani keräämästä huomiosta eikä minua yhtään haitanneet kommentit ja kiinalaisten tätien kosketukset. Ostin pieniä, ihania vauvanvaatteita, peittoja ja kaikkea sitä mitä olin aina halunnut.




Opin pian ettei minua oltu tehty vauvan vanhemmaksi. Ahdistuin siitä etten tiennyt koska lapsi taas heräisi ja itkisi. Pelkäsin unettomia öitä niin etten nukkunut koska pelkäsin heräämistä ja kuuntelin lapsen jokaista inahdusta. Tilannetta ei auttanut se että meidän ihana vauvamme, rakas esikoisemme oli sellainen - vaativa vauva. Hän ei viihtynyt missään muualla kuin sidottuna kiinni minuun, kantovälineellä ei niin ollut väliä, kunhan lapsi oli sellaisessa ja kiinni minussa. Kalliit, kauniit vaunut olivat miltei käyttämättöminä eteisen nurkassa ja vaunulenkit lapsen kanssa jäivät haaveiksi. Minun lapseni oli keskimäärin tyytymätön eikä viihtynyt vauvakerhoissa, vauvatapaamisissa tai ostoskeskuksen vilinässä. En voinut jättää ikuisesti itkevää lasta kenellekään saadakseni omaa aikaa ja koin itseni epäonnistuneeksi.



 


Kaksi vuotta myöhemmin meille syntyivät kaksoset aivan järjettömän haastavan raskauden jälkeen. Kahdeksan kuukauden painajainen jossa ei ollut mitään samaa kuin esikoisen odotuksessa. Sain kuitenkin palkaksi kaksi helppoa ja perustyytyväistä vauvaa jotka nukkuivat ja söivät, jotka viihtyivät kaikkialla ja huolimatta kaksostenvaunujen käsittämättömästä hankaluudesta yhdistettynä kaksivuotiaaseen joka edelleen oli haastava, liikuimme paljon ja kaikkialla.



 


Meidän vanhemmuutemme ei ole ollut sitä vauvalehtien autuutta, mutta ihanaa se on ollut omalla tavallaan ja vaikka mieluusti vaihtaisin esikoiseni vauvavuoden pois en vaihtaisi tuota alakerrassa koiralle juttelevaa teiniä yhtään mihinkään sen enempää kuin noita kahta veijaria jotka juuri nyt pelaavat yhdessä omassa huoneessaan takapuolet pelituoleilla ja luurit korvilla. Kolme onnellisinta asiaa jotka minulle ovat koskaan tapahtuneet.




 

Tämä päivän Hesarissa on artikkeli  (maksullinen) jossa Juha Itkonen puhuu vanhemmuuden positiivisista puolista. Olen samaa mieltä siitä että noin keskimäärin vanhemmuus on maailman parasta. Lapset ovat varmasti kasvattaneet minua enemmän kuin minä heitä ja monesti seuraan vain sivusta miten mielettömän ihania ihmisiä näistä kolmesta on kasvanut. Tuskin maltan odottaa kaksikon murrosikää huolimatta siitä että kolikon kääntöpuolena saattaa tulla se että ne hakeutuvat mun syliin vähän harvemmin.

 

Vastaan samaan kymmeneen väittämään kuin Juha ja haastan muut vanhemmat tekemään samoin. Vanhemmuus ei ole pelkkää onnea ja auvoa, mutta ihanaa se on silti.




 

Vanhemmat menettävät yöunensa pysyvästi.

Naah. Meillä yöunet menivät poikkeuksellisen pitkäksi aikaa esikoisen opetellessa nukkumaan vuosia. Unettomia öitä on välillä edelleen, mutta sellaistahan se elämä.

 

Lapsista saa olla aina huolissaan.

Vanhemmuuden mukana kulkee käsi kädessä rakkaus ja rakkauden kainalossa huoli. Tunteena sen ei kuitenkaan tarvitse olla kaiken alleen hukuttava ja lamaannuttava. Uskon myös että meissä vanhemmissa on eroja ja minä huolehdin ehkä keskimääräistä vähemmän. Fredde meistä kahdesta huolehtii enemmän kuin minä.


Uskon vankasti siihen että ne pärjää kyllä. Vanhempana minun vaikutusmahdollisuuteni ovat rajalliset ja tulevina vuosina meidän on voitava luottaa siihen että olemme tarjonneet tälle kolmikolle riittävän hyvät eväät siihen että he tekevät hyviä päätöksiä myös silloin kun me emme ole vieressä katsomassa ja auttamassa. 




 

Vanhemmalla on aina riittämätön ja syyllinen olo.

Jokaisella vanhemmalla on joskus riittämätön ja syyllinen olo mutta noin keskimäärin koen olevani ihan riittävä. Syyllisyys tulee esiin tilanteissa joissa haluaisin olla läsnä enemmän, silloin kun töitä on liikaa ja kaikki tuntuu kaatuvan niskaan. Itse olen ratkaissut tätä asiaa niin että on olemassa asioita joista pidetään kiinni; meidän yhteiset aamiaishetket ja pizza-perjantai.

 

Vauvat ovat uuvuttavia, uhmaikäiset ovat uuvuttavia, murrosikäiset ovat uuvuttavia.

No niin kyllä ovat, mutta taidan olla minäkin välistä aika uuvuttava. Toisaalta mikään ei ole ihanampaa kuin nukkuva tai naurava vauva, uhmaikäisen halaus ja märkä moiskautus poskelle, tai murrosikäisen sanat; minä rakastan sinua äiti. Etenkin murrosikäisen kanssa koen että on hienoa että lapsi kokee vanhemman niin turvalliseksi että uskaltaa kokeilla rajojaan tietäen ettei rakkaus lopu siihen.




 

Parisuhde happanee, kun on lapsia.

Kuulun siihen ryhmään joka uskoo ettei pikkulapsivuosien aikana saisi erota. Ne ovat kova mankeli missä tahansa perheessä ja ehkä vielä enemmän erityislapsiperheessä. Sen sijaan tukea pitäisi olla enemmän, ja sitä pitäisi tarjota vanhemmille aktiivisemmin, parisuhdetukea, lastenhoitoapua ja apua haasteellisiin hetkiin. Vertaistuki oli minulle korvaamatonta ja niin varmasti monelle muullekin. Me elämme tietynlaista individualismin aikaa länsimaisessa yhteiskunnassa ja yksin pärjäämisestä on tullut tavoite. Jokaisen pitäisi kuitenkin voida myös myöntää olevansa heikko ja tarvitsevansa apua, se on sellaista todellista vahvuutta.

 

Oma parisuhde elää ja voi vahvasti ja voisin sanoa että se on ennemminkin mehevöitynyt kuin hapantunut näitten vuosien aikana.

 

Lapsiperheen kotona on aina sotkuista.

No ei meillä ainakaan. Mutta onko sillä niin väliä jos vaikka olisikin?




 

Lapsiperheessä syödään vain nakkeja ja kalapuikkoja.

Joskus on hyvä syödä nakkeja ja kalapuikkoja. Meillä niitä syödään harvemmin, mutta se nyt johtuu siitä että viihdyn ihan hyvin tässä nyrkin ja hellan välissä, hellapoliisina.

 

Vanhempi ei ehdi harrastaa liikuntaa, eikä mitään muutakaan.

No minä en ehtinyt mutta en varmasti niin kauheasti halunnutkaan. Olisihan sitä aikaa syntynyt jos sen olisi kokenut ihan järjettömän tärkeäksi. Minulle harrastamiseksi on riittänyt kirjoittaminen, neulominen ja metsissä samoilu. Etenkin viimeinen on auttanut pysymään ainakin kohtuullisen täysipäisenä nämä vuodet. Toisaalta meidän yhdessä harrastamat asiat ovat pysyneet ja lapset ovat kasvaneet mukana niissä.




 

Vanhemmuus vanhentaa 10 vuotta.

49-vuotiaana vanhempana jolla on miltei 13-vuotias ja pian 11-vuotiaat kaksoset sanoisin että vanhemmuus on ennemminkin nuorentanut sen 10 vuotta.

 

Leikkiminen ei ole aikuisten hommaa.

Se on kyllä aivan totta.




Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän