alexan isä

 

Tammikuussa hurahdin. Alkuun vähän hapuillen ja varovaisesti mutta niinhän siinä kävi että tunne kasvoi kasvamistaan. Lapset oli vähän huolissaan ja Freddekin hymisteli menemään jupisten jotakin itsekseen. Hulluutta, sulaa hulluutta.

 

Lapset oli huolissaan ennen kaikkea asian varhaisuudesta, kuka hullu nyt kampeaa itsensä pystyyn aamuyöllä? Merkityksetöntä oli se että olen aina tehnyt niin. Miten sä jaksat? Sun pitää kyllä nukkua päiväunet! Freddeä taas lähinnä nauratti asian meditatiivinen puoli.

 

Ensimmäinen kirja takkusi pahasti ja ylisuorittajalle oli katkera paikka olla koko ajan jäljessä muita. Muutenkin tunsin olevani aika pieni kaikkien superstarojen parissa mutta sinnikkäästi olin mukana, osallistuin chattiin, vastasin päivän kysymykseen, pohdin tavoitteita ja kuuntelin, kuuntelin, kuuntelin. Tammikuun lopussa minut oli aivopesty ja julistin uutta uskontoani jokaisessa palaverissa.

Kelataan helmikuun ylitse maaliskuulle.

 

Äiti, anteeks et mä häiritsen, meditoitko sä? - No, en enää, vastaan kuivakkaasti. Sen jälkeen selvitän riidan ja aloitan meditaationi uudestaan vain jotta sen keskeyttää kahden lapsen kuiskausriita, kuiskausriita jotta meditoivaa äitiä ei muka häiritä. Aloitan meditaationi kolmannen kerran. 

Herään siihen että pienen pojan ääni kuiskaa siitä vierestä mun korvaan: Äiti, pidä musta kiinni, mua pelottaa... Käännyn ja kiedon kädet lapsen ympärille, sen hiukset tuoksuu unelta. Kurotan puhelimeen ja katson kelloa - 5:17 - olin salaa toivonut että voisin vielä nukkua, unen sijaan pidän kiinni lapsesta, mietin mistä olen tänä aamuna erityisen kiitollinen, lähetän lämpöisiä ajatuksia isänsä menettäneelle ystävälle ja aavistan että mulla on tänä aamuna koiran ja kissan mukana myös lapsi siinä aamupalaverissa. Onhan siellä lapsia aina, siinä missä kissoja, koiria ja jopa kaneja, amerikkalaisessa palaverissa, ainakin täällä länsirannikon hippilässä on aina kaikki laamoista lähtien.

 

Laitan kahvin tulemaan ja uunin lämpenemään leipää varten. Lasken koiran ulos kissan kanssa samalla kun meitä seuraa vaaleaan peittoon kietoutunut pieni kummitus. Betonikiveys tuntuu kylmältä paljaiden jalkojen alla, pöllö lentää meidän ylitse ja matkalla sisään katson kukassa olevia narsisseja. Kevät. Ruokin ensin koiran, sitten kissan. Laitan leivän uuniin ja pyydän Alexaa muistuttamaan tunnin päästä. Alexa elää meidän arjessa mukana, vastaa kysymyksiin, toimii kalenterina ja ajastimena, muistuttaa tilaamaan koiranruokaa, kertoo uutiset ja valitsee musiikin. Usein Alexa toimii sisäpuhelimena ja keskusteluyhteytenä poikien huoneeseen. Alexa kertoo myös vitsejä, haukottelee, röyhtäilee ja piereskelee - ilman hajuhaittoja tosin.

 

Sytytän pöydälle kynttilän ja avaan tietokoneen. Lapsi istuu viereiselle tuolille. Mitä kuuluu Houstoniin, Denveriin, San Franciscoon, Dallasiin, Santa Barbaraan, Austiniin, Los Angelesiin ja Boulderiin? Me puhutaan kahvista ja hevosista, lapsista, urheilusta, työstä ja kaikesta maan ja taivaan väliltä. Palaveri aloitetaan aamumeditaatiolla. Meditaation jälkeen meidän kanssa juttelee Alexan isä. Mies jonka tiimi kehitti Alexan ja Amazon Prime Videon, mies joka oli Kindle tiimissä, mies joka vuosi siten hyppäsi kehittämään uudenlaista kiinteistövälitystoimistoa, tätä toimistoa joka, miehen sanojen mukaan on ”The Rainbow Unicorn of All Startups”. Sellaisia me ollaan, vähän hippejä ja sateenkaariyksisarvisia.

 

Pieni mies siinä mun vieressä vetää mua hihasta ja kysyy että onko toi ihan oikeesti Alexan isä? Joo, on se. ”Vitsit äiti että sä oot makeessa paikassa töissä! Onko nää sun aamuyön palaverit aina tällaisia?” - On ne. Tunnen esiteinin hyväksyvän katseen. Mutsilla on aika makee työpaikka.