Siirry pääsisältöön

ensimmäinen koulupäivä

 


Kaikkia jännittää. Edellisenä iltana unihiekka oli hukassa ja kaksi nuorta miestä tai pientä poikaa - miten sen nyt ottaa - jutusteli tovin jos toisenkin mun kanssa mun peiton alla. Yksi yhdessä kainalossa, toinen toisessa. ”Herätäthän varmasti viimeistään puolikahdeksalta?” - No en herätä, herätän kahdeksalta. Ehditte kyllä. Mennään yhdessä. ”Ne kuitenkin laittaa mut sinne teloitusalueelle...” - No, ei laita ja se on karanteenialue. Ne tietää että sulla on tic-yskä. ”Mut ainakin joudun sinne yskimisalueelle, sinne mikä on merkattu sinisellä teipillä lattiaan.” - No, et joudu sinnekään.

 

Kun lapsella on ikää 3953 päivää on 387 päivää pitkä aika, melkein kymmenen prosenttia elämästä. Sen ajan, 387 päivää, meidän kaksikko oli etäopetuksessa. Joo, oli siinä epäkesä ilman kavereita, uimarantoja ja puistoja, mutta kouluun ei ollut asiaa maaliskuun 8. ja seuraavan vuoden maaliskuun 30. välillä. Ei mikään ihme että vähän hermostutti.



 


Aamulla täytettiin kaavakkeet ja kiinnitettiin ne reppuihin. Mitattiin kuume ja testattiin maskit. Pakattiin reppuihin vielä varmuudeksi ylimääräiset maskit. Edellisenä päivänä katsottiin yhdessä kaikki ne videot joilla kerrottiin miten koulussa toimitaan. Tättis oli vakavana. Vähän ehkä kateellinenkin mutta enimmäkseen kai huolissaan.


Koululla piti olla heti yhdeksältä vaikka koulu alkaisi vasta 9.20. Onneksi oli aurinkoista ja loistava sää ekan koulupäivän ikuistamiseen. Saatoin jannut ekalle tarkastuspisteelle, sille missä katsottiin ne kaavakkeet ja mitattiin taas kuume. Kuljin poikien rinnalla aidan toisella puolen ja törmäsin reksiin. Ilmassa oli suuren urheilujuhlantuntua, poppi soi ja kaikki tanssi - lapset ei tanssineet, lapset oli kalpeina ja hermostuneina. Reksi avasi mulle portin ja kehoitti menemään mukaan. Esittäydyin uusille välituntivalvojille ja koulunkäyntiavustajille: ”Hei vaan, sain luvan reksiltä, olen Ollipollin ja Kentsun äiti ja vanhempainyhdistyksen hallituksen puheenjohtaja.”



 


Muutamaa tuntia myöhemmin olen kuistilla vastassa kaksikkoa. Niillä on kuulemma ollut maailman paras koulupäivä. Luokalla on kahdeksan oppilasta ja kaikki nyt on vaan ihan huikeeta!

 

Huhtikuun 19. jos koronavirus suo, on Tättiksen aika palata kouluun. Samalla viikolla jannujen kaksi aamupäivää vaihtuu neljäksi melkein kokonaiseksi koulupäiväksi. Tartuntalukuja seurataan eikä vähiten meillä. Miten käy koulun, toivottavasti koulunkäynti jatkuu käyttäjäpalautteen ollessa äärimmäisen positiivista.




Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää