ihan nolot vanhemmat

 

Maailmasta löytyy vähintäänkin tuhansittain, ellei ihan miljoonittain kirjoituksia vauvan, taaperon ja leikki-ikäisen vanhemmuudesta. On puhetta unesta ja ruuasta, leikkimisestä ja vanhemman jaksamisesta. On juttuja pukeutumisesta ja kaikesta siitä ihanasta varustelusta mikä liittyy pieniin lapsiin. Minkälaiset vaunut? Entä rattaat? Yhdellä kädellä taitettavat sateenvarjorattaat vai jotakin mukulakivikelpoista? Mitkä on ne kaikista parhaat välikausivermeet, entä syöttötuoli tai autoistuin? Missä pitää nukkua? Sitteri vai kantoliina? Ehkä sittenkin kantoreppu? Molemmat? Jokainen vanhempi joka tätä lukee tietää että näitä juttuja, näkemyksiä ja puhetta riittää maailman tappiin. Sitten ne kasvaa ja jutut hiipuu. Uhmaiästä puhutaan, harvemmin murrosiästä, koska ketä kiinnostaa rasvatukkainen finninaamainen murjottaja? Ei ketään. Teinin vanhemmat ovat vähintään yhtä yksin kuin ne teinit siellä teini-ikäisyydessään. Minkälaista on sitten ihan oikeesti olla vanhempi, jonka lapset ovat esiteinejä ja teinejä? Miltä tuntuu olla sellaisen lapsen vanhempi joka on ihan lapsi ja vähän aikuinen, joka varastaa sun kengät ja vaatteet ja itseasiassa myös astiat.

 

Mietin silloin joskus, kun noi vielä oli polvenkorkuisia että mahtaa tuntua oudolta kun oma lapsi on samankokoinen kuin mitä itse on, että täytyyhän sen jotenkin muuttaa sitä ajatusta omasta lapsesta. Pohdin miten tullaan siihen kohtaan että kaverit on koko maailma ja vanhemmat aika noloja, joskus niin noloja että täytyy autossa piiloutua ettei koulukaverit näe. Kerron suuren salaisuuden, lapsi tuntuu edelleen ihan yhtä omalta ja syliin sopivalta. Se on ihan yhtä rakas vaikka keräät Teema-astiaston ruuantähteineen sen kirjahyllystä ja sängyn alta. Ja se tunteiden sanoittaminen, se ei ole muuttunut mihinkään. Sen sijaan että se heittää sua puupalikoilla, se läimäyttää oven kiinni, ja itkupotkuraivarit ovat vaihtuneet kirosanojen tulvaan, sisältö on sama, tunnetila on sama, ja lapsi ihan yhtä pihalla sen tosiasian kanssa että se haluaa yhtä aikaa olla iso ja pieni. Ja ne tuoksuukin edelleen ihan samalta kuin ne tuoksui silloin joskus, silloin kun ne vielä kieltäytyi nukkumasta ja rukoilit että ne nukahtais. Nykyään voit jättää ne kukkumaan ja vetäytyä itse yöpuulle.

 

Kukaan ei puhu siitä että teinit elää aivan totaalisen omalla aikavyöhykkeellään. Lomalla ne valvoo pitkälle aamuyöhön - minä nukun, joten tämä on oletus - ja kömpii esille joskus iltapäivästä. Kouluviikolla vastassa on nukkuneen rukous. Te pienten lasten vanhemmat ajattelette että pitää vaan laittaa ne nukkumaan ajoissa, se on vanhempien tehtävä. No, ei ne nuku kuitenkaan. Ei nuku vaikka makuuttaisin niitä tuntitolkulla pimeässä huoneessa satuja lukien ilman virikkeitä. Niillä on vaan luontaisesti tällainen nokturnaali rytmi elämässä.

 

Siinä missä kolmevuotias oli motivoitunut avustamaan kotitöissä, halusi auttaa tiskikoneen tyhjentämisessä, koiran ulkoiluttamisessa ja imuroinnissa aina vanhemman turhaumaan asti, teini ei halua tehdä yhtään mitään, sillä on aina jotakin parempaa tekemistä kuin osallistua kotitöihin. Teinin lattialla ei enää ole nilkkoihin saakka legoja vaan se on vaihtunut vaatteisiin. Ne väittää tietävänsä mitkä niistä mytyistä on likaisia ja puhtaita vaikka aikuisen silmään ne näyttää ihan samanlaisilta rutuilta kaikki. Teini sanoo vaan joo, joo, ja aina sä nalkutat, ja minä kun olen aina ollut ylpeä siitä että en nalkuta. Olen huomannut nalkuttavani. Olen itseasiassa ihan hirveä nalkuttava muija. Häpeän omaa nalkutustani. Pelkään löytäväni lasteni huoneista rottia ja torakoita käytettyjen astioiden lisäksi. Jos patalapuista ja lautasista on pulaa, kannattaa katsastaa teinien huoneet. 

 

Mutta samalla nää tyypit voi jättää ihan keskenään kotiin ja jos kaikki menee ihan tosi, tosi putkeen on kotiin tullessa keittiössä huumaava tuoksu ja liinan alla jäähtymässä jotakin herkullista. Ne laittaa ruokaa jos mutsi ei jaksa tai ehdi, vähän valittaen ja silmiään pyöritellen, mutta kuitenkin. Teineiltä voi kysyä että mustat vai ne toiset mustat legginsit ja tarkistaa olisko aika leikata hiukset. Teinit pitää vanhemman muutenkin ruodussa ja varmistaa että me vanhemmat tiedämme olevamme aika outoja ja hyvin vanhoja, ennen kaikkea totaalisen noloja. Tilannetta ei auta lasten äidin rooli vanhempainyhdistyksen hallituksessa, eihän kukaan teini halua että mutsi on Facebookkaveri reksin kanssa.

 

On ihan tosi ihanaa olla tällaisten, vanhempien lasten vanhempi. Ne on itseasiassa tosi nastoja ja me vanhemmat ylpeitä siitä että ne on niin mahtavia. Juuri nyt saatan olla vanhempana omimmillani, minä pidän tästä ihanasta, kamalasta kehitysvaiheesta, siitä missä toukasta kasvaa perhonen.