Siirry pääsisältöön

ihan liikaa ruudulla

 


Sunnuntaiaamuna sataa vettä. Poikien huoneesta kuuluu tasainen puheensorina niitten pelatessa ja yhdessä. Kun pelikaverit herää se vaihtuu huudahduksiin joissa vilisee mulle tuntemattomien lapsioletettujen nimiä, Cody, CatsForLife, Ethan, taysoures, Koa, JailHouse. Muistutan aina säännöllisesti että nämä tyypit on tosiaan lapsioletettuja vaikka olenkin melko varma tässä vaiheessa että he ovat ihan oikeasti lapsia, onhan ystävyys kantanut jo yli vuoden ilman minkäänlaisia kalasteluyrityksiä. Ne herää viikonloppuisin kukonpieremän aikaan pelaamaan, sääntö tosin on että ennen kuin mä olen herännyt ei pelata. Sääntöä on kohtalaisen helppoa noudattaa kun mä olen pystyssä kuitenkin kuuteen mennessä.

 



Prinsessa nukkuu vielä ja nukkunee vielä tovin jos toisenkin. Sen huoneesta kuuluu musiikki, teini nukkuu yönsä Bebe Rexhan kanssa. Mä tiedän että tää tyyppi on pelannut pitkälle yli puolenyön, pelannut tai chattäillyt ympäri maailmaa. Niistä senkin kavereista alan olemaan melko vakuuttunut että ne on vaan samanlaisia koiria ja kissoja rakastavia tyyppejä kuin rinsessa itse.

 

Viimeisen vuoden aikana, lasten elämä on siirtynyt nettiin. On turhaa keskustella siitä onko se hyvä vai huono vai jokin harmaan sävyistä. Olisiko lasten elämä netissä ilman koronaa, ei jos minusta olisi kiinni, mutta kun elämä on päiviä, viikkoja ja kuukausia ollut neljän seinän sisällä, löytyvät sosiaaliset kontaktit kuitenkin jostakin. Vanhempana olen onnellinen siitä että yksinäisyyden, epätoivon ja masennuksen sijaan meillä on Skya, Winston ja moni muu. Tiedän että osa tytön ystävistä on aikuisia tai ainakin nuoria aikuisia, olkoon niin.



 

Kaltaisiani vanhempia on tällä hetkellä paljon, niitä jotka vähän häpeillen myöntävät lasten viettävän aikaa netissä enemmän kuin suotavaa, enemmän kuin tarpeeksi ja enemmän kuin vanhempana haluaisi. Vanhempia jotka pelkäävät lastenlääkärin kysymystä ruutuajasta sillä se ei enää ole tunti vaan viisi tai kuusi. En ole niinkään huolissani, ennemminkin vähän häpeissäni ja tunnistan saman tunteen muissa lähipiirini samanikäisten lasten äideissä. Myös puolustus on meillä kaikilla sama, mitä muuta ne tekis, meillä kaikilla kaatuu seinät päälle ja lautapelien pelaaminen, samoilu lähimetsissä ja askartelu oli kivaa ne ensimmäiset päivät ja viikot, niistä päivistä on kuitenkin venähtänyt viikkoja ja kuukausia, jos nyt ihan täsmällisiä ollaan niin 13 kuukautta tai 59 viikkoa tai 413 päivää.




 

Rokotukset ovat avanneet meidän vanhempien maailmaa vähäsen, sen verran että rohkenen tapaamaan asiakkaan kahvilassa tai oluen äärellä. Halaan taas pitkästä aikaa rokotettua ystävää, mutta lasten elämä on edelleen hyvin rajattua. Tättis palasi torstaina kouluun 410 päivän tauon jälkeen. Koulun käytävät ovat nykyään yksisuuntaisia ja jokainen desinfioi oman pulpettinsa tunnin aluksi ja päätteeksi, ennen siirtymistään seuraavaan luokkaan. Pojat ovat käyneet koulua maaliskuun lopusta. Aamuisin mitataan kuume ensin kotona, täytetään terveystodistus ja koulussa ennen rakennukseen pääsyä lomake tarkastetaan ja kuume mitataan uudestaan. Maski pysyy naamalla koko päivän, sisällä ja ulkona, sen saa riisua vain lounastauoksi. Tanssistudiolla kuume mitataan ennen sisääntuloa ja jokainen pysyy tunnin omassa neliössään, myös tanssissa pidetään maskia, kevätesitykseen tilataan asuihin sopivat maskit. Maski on aikaa sitten lakannut olemasta rangaistus, se nyt vaan on, vähän samalla tapaa kuin että paita on hyvä olla päällä julkisilla paikoilla, muuten tulee sanomista.

 



Pelkäänkö tartuntaa? En. Pelkäsin silloin joskus. Elämä nyt vaan on tällä hetkellä tällaista, ehkä se joskus taas muuttuu toisenlaiseksi, olen lakannut odottamista ja siirtynyt elämään tätä hetkeä. Kaikkihan on oikeastaan tosi hyvin, elämme maailmassa jossa teknologia on mahdollistanut sosiaalisten suhteiden muodostamisen ja ylläpitämisen, minulla on rakas työ jota voin edelleen tehdä, meillä on koti ja perhe, elämä on edelleen täyttä ja hyvää ja ihanaa. Kiitos siitä.

 

Tättiksen huoneesta kuuluu edelleen musiikki, jannut pelaavat kavereittensa kanssa ja kuulen että Fredde on herännyt meidän makkarissa. Martta jonottaa makuuhuoneen ovella. Kaadan kuppiin lisää kahvia, kissa hyppää mun työpöydälle ja naukaisee. On sunnuntaiaamu, viikon paras päivä.





Kuvat viimeviikon lomalta Oregonin rannikolla. 

Kommentit

  1. Omalla tavalla hauska: sinä olet ainoa bloggaava perheenäiti, joka kirjoittaa sellaisesta elämänmenosta, mitä itsekin ymmärrän. Tämä mielestäni kuvasta tämän hetkistä maailmanmenoa - globalisaatio on jo tasoittanut suurimman osan eroavaisuuksista kulttuurien välillä.
    Mitä poikasi muuten pelaavat? Meillä on Roblox suuressa suosiossa 😁.
    Ai niin, puhutko lapsillesi suomea vai englantia? Aina halusin kysyä, mutta en uskaltanut 😊.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi kiitos! Vanhemmuudesta on tullut suorittamista ja musta aina välillä tuntuu että meillähän eletään ihan pellossa ja täysin säännöittä. Me vanhemmat vedetään isot linjat mutta muuten lapset saa kyllä aika pitkälle vaikuttaa etenkin omaan elämäänsä. Vaaleanpunaiset hiukset? Fine. Korvikset? Mikäs siinä. Tatuointi? No mietitään vähän tätä. Hiukset kasvaa ja värit vaihtuu ja niin kauan kun lävistykset korvissa riittää niin menköön.

      Lapset puhuvat käytännössä vain englantia.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän