Siirry pääsisältöön

kärsivällisyyttä



Kärsivällisyyttä. Roppakaupalla kärsivällisyyttä. Sitä ovat menneet kuukaudet ja etenkin kaksi viimeistä viikkoa opettaneet. Se on haastava koulu kärsimättömälle, sille tyypille joka uskoo vakaasti siihen että kaikkeen pystyy jos vaan tahtoo ja sellaisia esteitä ei ole joita ei voi ylittää – heti. Siis mitvit... Tiistainen lääkäri, se rakas omalääkäri, oli vähintään yhtä armoton kuin osavaltion kuvernööri ja vastaus jokaiseen kysymykseen, toiveeseen ja haaveeseen oli aika. Lisää aikaa vaikka kuinka haluaisin että kaikki olis jo ohi. Näön korjaantuminen voi viedä muutaman kuukauden – no, kiva. Kivut kai lähtevät aikanaan, koska? Sitä ei kukaan tiedä. Ihottuma on onneksi paranemaan päin. Kärsivällisyyttä.

 

Kärsivällisyyttä ovat opettaneet myös nämä 76 päivää lasten kanssa kotosalla. 76 päivää pysähtyneisyyden aikaa. 76 päivää kun olen halannut turhautunutta lasta, luvannut että kyllä me vielä joskus mennään kauppaan-kouluun-ystäville-ravintolaan-kahvilaan-lomalle. Ihan varmasti mennään. Hetken aikaa osa näistä oli jo lähellä, mutta tilastot veivät ne taas vähän kauemmas ja jokainen joka lähtee vaikka ei saisi, kulkee ilman maskia ja tapaa kavereitaan altistaa paitsi itsensä, niin myös lähimmäisensä ja samalla puskee meidän unelmat vielä vähän kauemmas. Poikien syntymäpäivä on kahden viikon päästä. Juhlat ovat kotona. Ei kavereita, ei juhlia. Kärsivällisyyttä.

 

Kärsivällisyyttä.

 

Kärsivällisyyttä.

 

Kärsivällisyyttä.

 

Yksi kerrallaan kahvilaan...

Kärsivällisyyttä myös Freddelle, tai ehkä suojeluspyhimys. Ensin sen polkupyörän kumi räjähti – siis oikeesti räjähti, savua ja kaikkea – kun ne oli jannujen kanssa pyöräilemässä. Seuraavaksi sitä pisti ampiainen huuleen pyöräretkellä, uusi retki ja käytössä mun pyörä. Eilen – kolmas kerta toden sanoo – se sulki roskista ja kissanruokkapurkki halkaisi sen peukalon kynnen ja sormenpään.

 

Tättis loukkasi polvensa tanssitunnilla ja tanssii nyt kipulääkkein ja teipatulla polvella - kuusi tuntia viikossa. Kilpaurheilusta unelmoivan nuoren tie on kivulias ja vaatii kipulääkkeen, jääpakkauksen ja urheiluteipin lisäksi kärsivällisyyttä.  Ne jotka haluaa kilparyhmään eivät hoida vammojaan levolla. Haudassa ehtii sitten levätä, nyt tanssitaan - kipulääkkein. Pitäkää sille peukkuja että tämä palkitaan ja se on ensikaudella kilpatiimissä. 

 

Haaveilen päivästä ilman kipua, siitä että pääsen ruokakauppaan ihan itse sen sijaan että James-Ruben-Sandra-Laura-Mike-Sabah-Kevin-Aline-Gina-Shaun-Fabiana-Michael-Valeria-Chelsea-Nick päättää minkälaista guacamolea haluan kun se tilattu oli loppu. Haluaisin myös elää pyyhkimättä jokaista ovelle ilmestyvää lähetystä alkoholipyyhkeillä.

 

Kärsivällisyyttä on opettanut myös asiakaspalveluun soittaminen. Siinä missä ennen kymmenen minuuttia oli pitkä aika, tai enhän mä mihinkään soittanut vaan chattasin tai laitoin meiliä. Nyt on pakko soittaa koska chatit on suljettu ja meilin kohdalla lukee että saattaa mennä muutama viikko vastauksen saamiseen. Soitan siis, ja odotan tunnin jos toisenkin. Puhelin on pöydällä ja kun joku lopulta vastaa olen ärtyneen sijaan kiitollinen. Kiitollinen vaikka poikien synttärilahja tullee vasta kesäkuun loppupuolella. Ei haittaa, kärsivällisyyttä.

 

Ei taidekuva vaan teeveekuva.

Tänä keväänä ollaan opeteltu kärsivällisyyttä. Koko maailma on opetellut kärsivällisyyttä. Me päästään kakkosvaiheeseen sitten kun tartuntoja on alle 10/100.000 asukasta 14 päivän aikana. Sen piti olla kesäkuun ensimmäisenä. Tänään tartuntaluku on noin kolminkertainen. Kesäkuun ensimmäinen valuu maahan sormien lävitse – kärsivällisyyttä. Meidän piirikunnassa on 0,003 tartuntaa/asukas. Saman verran kuin pääkaupunkiseudulla. Helsingissä lapset ovat palanneet kouluun ja monet aikuiset työpaikoille. Täältä katsottuna se tuntuu lähinnä kauhusatiirilta. Meillä se seuraava askel – sitten joskus – on saada tavata  ULKONA 5 oman talouden ulkopuolista ihmistä viikossa. Se että mennään kouluun tai työpaikoille on jossakin kaukaisuudessa, ehkä ensi vuonna tai sitä seuraavana. Kun päästään siihen seuraavaan vaiheeseen saan työn puolesta tavata kaksi ihmistä yhden sijaan. Kärsivällisyyttä.

 

Kärsivällisyyttä. Se myös palkitaan. Asiakkaat ovat pitäneet meidän suosikkipanimon pystyssä lahjoituksin ja ostamalla olutta. Maaliskuussa panimon pojat sanoivat pystyvänsä jatkamaan ehkä viikon tai kaksi. Eletään toukokuun kolmatta viikkoa ja me haettiin tänään olutta. Näitä selviytymistarinoita on paljon. Pieniä yrityksiä jotka ovat sinnitelleet kaiken tämän läpi, asiakkaiden tuella ja rakkaudella.

 

Kuva maaliskuulta.

Laitan silmään silmätipat ja vedän päälle merirosvosuojan. Kippaan suuhun päivän kolmannen lääkeläjän ja suihkutan päänahkaan puudutusaineen. Kärsivällisyyttä. Juuri nyt opetellaan kärsivällisyyttä. Kärsivällisyyttä tuntuu olevan eniten korkeasti koulutetuilla, joilla on kyky katsoa kokonaisuutta ja toisaalta myös mahdollisuus työskennellä etänä.


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän