lauantai 24. syyskuuta 2016

lauantaista lauantaihin

syksyistä aamusumua työpaikan nurkalla


Aamulla ajaessani töihin usein mietin mistä kaikesta vois kirjoittaa. Aiheita putkahtelee mieleen ja runkoja syntyy viikon aikana kymmeniä, sitten ne menee, katoaa jonnekin päivän kiireeseen, sinne sadanteen puheluun tai sähköpostiin tai siihen etä väännän rautalangasta lääkärille ettei keuhkotuumoridiagnoosilla voi tilata magneettikuvaa aivoista, ei vaikka kuinka haluaa. Jos käsi on kipeä, ei voi kuvata jalkaa... ”No mitä sä sit haluut?!” tuhahtaa toinen turhautuneena, ja mä sanon että haluan diagnoosin joka kuvastaa mahdollisuuden siihen että potilaalla on etäpesäke aivoissa, jolloin aivojen kuvaaminen olis loogista. ”Aah, no käykö sulle levyepiteelikarsinooma?” – Kiitos, käy C34.90.

vahinkolaukaus leikkaussalin ulkopuolella


Kotimatkalla päätän kirjoittaa illalla kotona. Viitenä iltana viidestä se jää haaveeksi. Viitenä iltana viidestä illan nopeat tunnit menee päivän kuulumisiin, lukuläksyihin, koulupaperihin, koulusta tulleisiin viesteihin, ruuanlaittoon ja seuraavaan päivään valmistautuessa. Viitenä päivänä viidestä havahdun siihen että lapset meni taas kerran nukkumaan tuntia myöhemmin kuin niitten piti ja olen itsekin niin väsynyt etten jaksa edes katsoa telkkaria.


Kun Kentsu unohti kansionsa kotiin ja mä sain paluupostissa lappusen erityisopelta, otin siitä jonkin verran kierroksia. Lapsi kuitenkin oli koulussa. Sen hampaat oli harjattu, sillä oli puhtaat vaatteet, sen kirjaston kirjat löytyi repusta, eväät oli pakattu ja läksyt tehty. Kansio on epäilemättä tärkeä, mutta omalla prioriteettilistalla kieltämättä häntäpäässä. Kansiosta - tai oikeastaan siitä lappusesta - käytiin sähköpostikirjeenvaihtoa. Uusi erityisope sanoi halunneensa muistuttaa poikaa pakkaamaan kansion. Mun kysymys oli että miksei lappusta sitten osoitettu lapselle itselleen? Kävin melko yksityiskohtaisesti läpi sitä, millä tavoin meillä harjoitellaan oman toiminnan ohjausta kotona ja että tavoitteena on itsenäinen toiminta silläkin uhalla että joskus lapsi saattaa ilmestyä kouluun ilman kansiota.

Martan ja mun hetki on aamulla aikaisin



On siis taas lauantai. Kaksi nukkuu vielä. Yksi nautiskelee lauantaiaamustaan pelaamalla Xboxia. Martta sählää jaloissa, Fredde tekee itselleen aamiaista ja mulla on vihdoinkin aikaa kirjoittaa. Kaikki ne viikon aikana mielessä olleet mahtavat aiheet on tosian haihtuneet aikaa sitten ja edessä on lähinnä tyhjä ruutu. Wordillä näkyy edellisen postauksen viimeinen lause, joka alkaa sanoin; ”Minä rakastan tätä työtä...”

Lettipää lähdössä kiipeilemään viime sunnuntaina
Usein mietin meitä, keski-ikäisiä vanhempia. Mietin miten täyttä elämä on, ja toisaalta miten kaikki on tässä ja nyt. Monen läheisen ystäväperheen pesä on tyhjä, lapset ovat aikuisuuden kynnyksellä ja jäljellä on enää ne kaksi vanhaa varista. Siihen verrattuna oma kaaos kolmen alakoululaisen kanssa tuntuu oikeastaan aika täydelliseltä.

koulun syyskarnevaaleissa Ollipollin opettaja kastui



Kohta on jannujen jalkapallotreenit, illalla Kentsun paras kaveri tulee vanhempineen ja sisaruksineen meille kylään. Eilen oli koulun syyskarnevaali. Ulkona paistaa aurinko, päivästä tulee lämmin. On lauantai. Ihana viikonloppu. 

sunnuntaisin nukutaan päikkärit

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.