Siirry pääsisältöön

lauantaista lauantaihin

syksyistä aamusumua työpaikan nurkalla


Aamulla ajaessani töihin usein mietin mistä kaikesta vois kirjoittaa. Aiheita putkahtelee mieleen ja runkoja syntyy viikon aikana kymmeniä, sitten ne menee, katoaa jonnekin päivän kiireeseen, sinne sadanteen puheluun tai sähköpostiin tai siihen etä väännän rautalangasta lääkärille ettei keuhkotuumoridiagnoosilla voi tilata magneettikuvaa aivoista, ei vaikka kuinka haluaa. Jos käsi on kipeä, ei voi kuvata jalkaa... ”No mitä sä sit haluut?!” tuhahtaa toinen turhautuneena, ja mä sanon että haluan diagnoosin joka kuvastaa mahdollisuuden siihen että potilaalla on etäpesäke aivoissa, jolloin aivojen kuvaaminen olis loogista. ”Aah, no käykö sulle levyepiteelikarsinooma?” – Kiitos, käy C34.90.

vahinkolaukaus leikkaussalin ulkopuolella


Kotimatkalla päätän kirjoittaa illalla kotona. Viitenä iltana viidestä se jää haaveeksi. Viitenä iltana viidestä illan nopeat tunnit menee päivän kuulumisiin, lukuläksyihin, koulupaperihin, koulusta tulleisiin viesteihin, ruuanlaittoon ja seuraavaan päivään valmistautuessa. Viitenä päivänä viidestä havahdun siihen että lapset meni taas kerran nukkumaan tuntia myöhemmin kuin niitten piti ja olen itsekin niin väsynyt etten jaksa edes katsoa telkkaria.


Kun Kentsu unohti kansionsa kotiin ja mä sain paluupostissa lappusen erityisopelta, otin siitä jonkin verran kierroksia. Lapsi kuitenkin oli koulussa. Sen hampaat oli harjattu, sillä oli puhtaat vaatteet, sen kirjaston kirjat löytyi repusta, eväät oli pakattu ja läksyt tehty. Kansio on epäilemättä tärkeä, mutta omalla prioriteettilistalla kieltämättä häntäpäässä. Kansiosta - tai oikeastaan siitä lappusesta - käytiin sähköpostikirjeenvaihtoa. Uusi erityisope sanoi halunneensa muistuttaa poikaa pakkaamaan kansion. Mun kysymys oli että miksei lappusta sitten osoitettu lapselle itselleen? Kävin melko yksityiskohtaisesti läpi sitä, millä tavoin meillä harjoitellaan oman toiminnan ohjausta kotona ja että tavoitteena on itsenäinen toiminta silläkin uhalla että joskus lapsi saattaa ilmestyä kouluun ilman kansiota.

Martan ja mun hetki on aamulla aikaisin



On siis taas lauantai. Kaksi nukkuu vielä. Yksi nautiskelee lauantaiaamustaan pelaamalla Xboxia. Martta sählää jaloissa, Fredde tekee itselleen aamiaista ja mulla on vihdoinkin aikaa kirjoittaa. Kaikki ne viikon aikana mielessä olleet mahtavat aiheet on tosian haihtuneet aikaa sitten ja edessä on lähinnä tyhjä ruutu. Wordillä näkyy edellisen postauksen viimeinen lause, joka alkaa sanoin; ”Minä rakastan tätä työtä...”

Lettipää lähdössä kiipeilemään viime sunnuntaina
Usein mietin meitä, keski-ikäisiä vanhempia. Mietin miten täyttä elämä on, ja toisaalta miten kaikki on tässä ja nyt. Monen läheisen ystäväperheen pesä on tyhjä, lapset ovat aikuisuuden kynnyksellä ja jäljellä on enää ne kaksi vanhaa varista. Siihen verrattuna oma kaaos kolmen alakoululaisen kanssa tuntuu oikeastaan aika täydelliseltä.

koulun syyskarnevaaleissa Ollipollin opettaja kastui



Kohta on jannujen jalkapallotreenit, illalla Kentsun paras kaveri tulee vanhempineen ja sisaruksineen meille kylään. Eilen oli koulun syyskarnevaali. Ulkona paistaa aurinko, päivästä tulee lämmin. On lauantai. Ihana viikonloppu. 

sunnuntaisin nukutaan päikkärit

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän