keskiviikko 24. helmikuuta 2016

hetken kadutti



Neljäkymmentäneljä ei ole vanha. 44 ei oikeastaan vielä ole ikä eikä mikään. Lapsuudenystävä synnytti männä viikolla esikoisensa, 42-vuotiaana, koulutoveri samoin – esikoisensa - päälle nelikymppisenä. Jo aikaa sitten päätin vakaasti kohdata vanhenemisen merkit ylpeydellä, katsoa ryppyjä rakkaudella ja kunnioituksella, merkkeinä eletystä elämästä ja karttuneesta kokemuksesta. Harakanvarpaat silmien ympärillä, vuosien tuomat juonteet suupielissä ja ne syvät uurteet otsassa, ne ovat osa mua enkä koskaan ole toivonut niitä pois.

Oma äitini kävi ensimmäisessä kauneusleikkauksessaan jo kauan ennen kuin minä olin kouluikäinen, jo kauan ennen kuin täytti itse kolmekymmentä. Nuoruuden ylläpitäminen, oman itsensä muokkaaminen, omien sanojen mukaan paremmaksi, oli kiinteä osa elämää. Illuusion luominen. Nipistetään sieltä, vedetään tuolta. Oli kalliita rasvoja ja seerumeita, oli kauneudenhoitoon sisäisesti nautittavia kapseleita. Kasvojen kohotuksesta puhuttiin jo ennen kuin kukaan oli kiinnostunut kohottamaan, en tiedä kohotettiinko koskaan vai ei. Äiti on aina ollut kaunis. Ikäistään nuoremman näköinen. 

Ehkä siksi oma suhtautuminen on niin toisenlainen, ehkä lempeämpi, ehkä rakastavampi. Ehkä siksi haluan uskoa ettei mun tarvitse pitää kiinni nuoruudesta, että voin päästää irti ja anna vuosien vyöryä vastaan. Luen kirjoituksia botoksista ja fillereistä, jokainen tehköön kuten haluaa, minä en halua. En myöskään halua luoda lapsille kuvaa siitä että vanheneminen rumaa, että sitä pitää ehkäistä ja välttää. Vanha ihminen on kaunis. Mummi oli kaunis. Vanhuus on kaunista.

On helppoa sanoa että olisin harmaa jos hiukset harmaantuisivat, olen saanut geenit joiden mukana hiuksissa ei vielä ole hopeaa. Ilman väriä ne olisivat edelleen sellaiset – maantienharmaat. Ottaisin mieluummin sen hopean. Jos kuitenkin harmaantuu jo kolmikymppisenä, en tiedä olisinko harmaa vai värjäisinkö, Fredde kantaa omaa harmaataan ylpeänä, on aina kantanut. Poikain kummisetä sen sijaan värjää vähäiset harmaansa piiloon. 

Ikääntymisen merkit on ollut helppoa ottaa vastaan, paperinen iho käsissä, naururypyt silmissä ja kasvojen juonteet. Tänään katsoin itseäni huomaamatta tabletin tarjoamasta peilistä ja kuin varkain huomasin rypyt kaulassa. Käänsin päätä ja katsoin toisesta kulmasta, siinä se oli, ryppyistä, veltostunutta ihoa. Muistin naistenlehtien jutut kaulan, ja dekolteealueen ihon hoitamisen tärkeydestä, kollageenivalmisteista ja ikuisesta nuoruudesta. Peilasin taas toiselta kulmalta ja pohdin että apteekin rasvat yhdistettynä dermatologien tekemään hypoallergeeniseesn puhdistusgeeliin kantaa satoaan, en ole hoitanut ihoa sillä intesiteetillä mitä naistenlehdet ja kosmetiikkavalmistajat haluaisivat. Mulla on vain perusvoiteita ja pesuainetta. Olisko mulla rypytön kaula jos olisin käyttänyt happoja ja kollageenia, en tiedä. Ehkä. 


Hetken kadutti. Sitten ei enää. 44 on vielä nuori, vaikka kaulassa oliskin ryppyjä. M pyytää mua piirtämään sen kanssa muotokuvia. Kumpikin piirtää kuvan itsestään. M ihailee ja sanoo että mä piirrän hyvin, se sanoo että kyllä sä oot tosi kaunis.

keski-ikäisen naisen kaulassa on velttoa ja ryppyjä

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.