Siirry pääsisältöön

hetken kadutti



Neljäkymmentäneljä ei ole vanha. 44 ei oikeastaan vielä ole ikä eikä mikään. Lapsuudenystävä synnytti männä viikolla esikoisensa, 42-vuotiaana, koulutoveri samoin – esikoisensa - päälle nelikymppisenä. Jo aikaa sitten päätin vakaasti kohdata vanhenemisen merkit ylpeydellä, katsoa ryppyjä rakkaudella ja kunnioituksella, merkkeinä eletystä elämästä ja karttuneesta kokemuksesta. Harakanvarpaat silmien ympärillä, vuosien tuomat juonteet suupielissä ja ne syvät uurteet otsassa, ne ovat osa mua enkä koskaan ole toivonut niitä pois.

Oma äitini kävi ensimmäisessä kauneusleikkauksessaan jo kauan ennen kuin minä olin kouluikäinen, jo kauan ennen kuin täytti itse kolmekymmentä. Nuoruuden ylläpitäminen, oman itsensä muokkaaminen, omien sanojen mukaan paremmaksi, oli kiinteä osa elämää. Illuusion luominen. Nipistetään sieltä, vedetään tuolta. Oli kalliita rasvoja ja seerumeita, oli kauneudenhoitoon sisäisesti nautittavia kapseleita. Kasvojen kohotuksesta puhuttiin jo ennen kuin kukaan oli kiinnostunut kohottamaan, en tiedä kohotettiinko koskaan vai ei. Äiti on aina ollut kaunis. Ikäistään nuoremman näköinen. 

Ehkä siksi oma suhtautuminen on niin toisenlainen, ehkä lempeämpi, ehkä rakastavampi. Ehkä siksi haluan uskoa ettei mun tarvitse pitää kiinni nuoruudesta, että voin päästää irti ja anna vuosien vyöryä vastaan. Luen kirjoituksia botoksista ja fillereistä, jokainen tehköön kuten haluaa, minä en halua. En myöskään halua luoda lapsille kuvaa siitä että vanheneminen rumaa, että sitä pitää ehkäistä ja välttää. Vanha ihminen on kaunis. Mummi oli kaunis. Vanhuus on kaunista.

On helppoa sanoa että olisin harmaa jos hiukset harmaantuisivat, olen saanut geenit joiden mukana hiuksissa ei vielä ole hopeaa. Ilman väriä ne olisivat edelleen sellaiset – maantienharmaat. Ottaisin mieluummin sen hopean. Jos kuitenkin harmaantuu jo kolmikymppisenä, en tiedä olisinko harmaa vai värjäisinkö, Fredde kantaa omaa harmaataan ylpeänä, on aina kantanut. Poikain kummisetä sen sijaan värjää vähäiset harmaansa piiloon. 

Ikääntymisen merkit on ollut helppoa ottaa vastaan, paperinen iho käsissä, naururypyt silmissä ja kasvojen juonteet. Tänään katsoin itseäni huomaamatta tabletin tarjoamasta peilistä ja kuin varkain huomasin rypyt kaulassa. Käänsin päätä ja katsoin toisesta kulmasta, siinä se oli, ryppyistä, veltostunutta ihoa. Muistin naistenlehtien jutut kaulan, ja dekolteealueen ihon hoitamisen tärkeydestä, kollageenivalmisteista ja ikuisesta nuoruudesta. Peilasin taas toiselta kulmalta ja pohdin että apteekin rasvat yhdistettynä dermatologien tekemään hypoallergeeniseesn puhdistusgeeliin kantaa satoaan, en ole hoitanut ihoa sillä intesiteetillä mitä naistenlehdet ja kosmetiikkavalmistajat haluaisivat. Mulla on vain perusvoiteita ja pesuainetta. Olisko mulla rypytön kaula jos olisin käyttänyt happoja ja kollageenia, en tiedä. Ehkä. 


Hetken kadutti. Sitten ei enää. 44 on vielä nuori, vaikka kaulassa oliskin ryppyjä. M pyytää mua piirtämään sen kanssa muotokuvia. Kumpikin piirtää kuvan itsestään. M ihailee ja sanoo että mä piirrän hyvin, se sanoo että kyllä sä oot tosi kaunis.

keski-ikäisen naisen kaulassa on velttoa ja ryppyjä

 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän