Siirry pääsisältöön

nauti! älä jarruta!


Aamu menee samalla kuviolla kuin ne meidän kiireettömät aamut muutenkin. M koulubussiin, mulle kuppi kahvia ja pojille telkkari päälle. Pojat saa vuoroaamuin laittaa mun kahvin. K on seiskasta saakka kysynyt koska se saa katsoa telkkaa, se on meidän tv-addikti, pahasti. Luen sähköpostit ja laitan muutaman tärkeän viesti menemään. Välillä puutun jannujen systeemeihin kun meno olkkarissa äityy liian hurjaksi ja taiston äänet häiritsevät mun rauhaa. Ens viikko on M:n kevätlomaa. Laitan M:n opelle viestiä M:n synttäreistä ja siitä et ollaan kevätloman jälkeisellä viikolla loppuviikko poissa – lomalla, uudessa lomatalossa.

Veeran blogin, ja kaikkien Veeran saamien blogikommenttien herättämänä pohdin ikää. Mä olen 41-vuotias. Täytän tänä vuonna 42.  Koen olevani parhaassa mahdollisessa iässä, toisaalta mähän toivoin jo 13-vuotiaana olevani 40 – ehkä siis siksi. Mä oon lapsesta saakka tiennyt että 40 on hyvä ikä, hyvä vuosikymmen eikä mulla ole mitään syytä uskoa etteikö se 50 tai 60 olis ihan yhtä hyviä. Mulla on ystäviä ikähaarukassa 28:sta 74:ään, useimmat kuitenkin kai 35:stä 50:een. En mieti ystävien ikää, se tuntuu merkityksettömältä. Toisaalta en mieti omaanikaan. En koe itseäni ikälopuksi, en nuoreksi. Just nyt mä olen sopivan ikäinen tähän elämäntilanteeseen. Enhän mä toivottavasti ole vielä edes puolivälissä.

Tosiasia on että mitä vanhemmaksi sitä tulee, sitä suuremmaksi kasvaa todennäköisyys siitä että sairastuu vakavasti, elämä on kuitenkin rajallista jo itsessään, eikä kukaan tiedä koska se loppuu. Tänään, huomenna, kohta, viidenkymmenen vuoden päästä. Miksi siis murehtia ennen kuin on murehdittavaa.

Ajattelisinko toisin jos lapset olis jo aikuisuuden kynnyksellä? Tuntisinko silloin itseni vanhaksi? Sainko kymmenen vuotta lisää aikaa sillä että lapset syntyi kymmenen vuotta ”myöhässä”? En tiedä. Ehkä. Toisaalta mä haluan nähdä niiden kasvavan. Mä haluan katsoa kun ne ponnistaa elämään, löytää paikkansa maailmassa ja perustaa ehkä oman perheen. Mä haluan nähdä niiden lapset. Se ei oo pelottavaa, se on innostavaa. Lastem aikuistuttua alkaa uusi vaihe. Uudenlainen elämä. Ajatus siitä ei ainakaan vielä saa mua tuntemaan itseäni vanhaksi.

Ei vuosia vastaan voi tapella. Ne tulee kuitenkin jos on tullakseen ja parempi kai ikääntyä kuin kohdata se toinen vaihtoehto liian aikaisin. Sen kuuluu mennä näin. Meidän kuuluu vanheta ja lopulta antaa tilaa seuraavalle sukupolvelle. Se on kaunista ja osa elämää. Mä en osaa nähdä sitä pelottavana. Mä katson peilistä mun ryppyjä, ne kertoo eletystä elämästä. Mä katson itseäni peilistä ja näen oman vartaloni. Se on omalla tavallaan kaunis. Vähän velttoa siellä ja venynyttä nahkaa täällä. Raskausarpia. Leikkausarpia.  Naurua, iloa, surua, kipua... elämää.

Ei saa jarruttaa, pitää antaa elämän viedä eteenpäin. Ei pidä pelätä uusia seikkailuja. Kohtaa jokainen päivä ja jokainen vuosi ilolla ja nautinnolla. Jokaista syntymäpäivää on syytä juhlia lapsen riemulla! Oikeesti. Muista nauttia, älä jarruta!

mummi toukokuussa 2009

Tunnisteet:

Kommentit

  1. Melina5. huhtikuuta 2013 klo 16.50

    Tuli mieleen:
    http://www.stevewiens.com/2013/03/06/these-are-the-lines-of-a-story/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muusa Liinpaa5. huhtikuuta 2013 klo 17.33

      Kiitos Melina! Sama ajatus tosiaan. Mä toivon että useampi osais hyväksyä itsensä sen ikäisenä kuin on. Kaipaamatta takaisin menneisyyteen tai pelkäämättä vanhenemista.

      Poista
    2. Melina5. huhtikuuta 2013 klo 19.18

      Pidin tuosta kirjoituksesta paljon, aina voisi olla armollisempi omalle keholle. Itse olen aika tyytyväinen tähän ikään jolloin sitä on pyristellyt irti nuoruuden epävarmuudesta, lapsuusajan vakava astmakaan ei enää juuri vaivaa, vauvat ovat jo maailmassa, ja itse asiassa olen fyysisesti paremmassa kunnossa kuin moneen vuoteen. Mutta kyllähän sitä aina vähän kriiseilee ja siitäkin yritän antaa itselleni anteeksi :)

      Poista
    3. Muusa Liinpaa5. huhtikuuta 2013 klo 19.32

      Aina pitäis osata olla itselleen armollinen. Myös siinä ettei aina kykene siihen ;)

      Poista
  2. Anonyymi6. huhtikuuta 2013 klo 2.27

    Jee, jee en oo nuorin. ;D

    Mä toivon että aina sais elää niin sanotusti parasta aikaa. Tietenkin jälkikäteen ehkä huomaa et joku aika ei ollu sittenkään helppoa jne, mut silleen pääsääntöisesti.
    Mun korvia särisee kun kuulen välilla että joku haikailee mennyttä aikaa. Mun tapauksessa asioita jotka on tapahtunu noin 15v sitten... Onhan se ikävää jos on jo elänny sen parhaan iän ohitse ja elämää on (toivonmukaan) vielä monta vuosikymmentä jäljellä. =\ Tuntuu baan aika surulliselta...
    Jokainen tietenkin tyylillä. ;)

    / Älskling

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää