perjantai 5. huhtikuuta 2013

nauti! älä jarruta!


Aamu menee samalla kuviolla kuin ne meidän kiireettömät aamut muutenkin. M koulubussiin, mulle kuppi kahvia ja pojille telkkari päälle. Pojat saa vuoroaamuin laittaa mun kahvin. K on seiskasta saakka kysynyt koska se saa katsoa telkkaa, se on meidän tv-addikti, pahasti. Luen sähköpostit ja laitan muutaman tärkeän viesti menemään. Välillä puutun jannujen systeemeihin kun meno olkkarissa äityy liian hurjaksi ja taiston äänet häiritsevät mun rauhaa. Ens viikko on M:n kevätlomaa. Laitan M:n opelle viestiä M:n synttäreistä ja siitä et ollaan kevätloman jälkeisellä viikolla loppuviikko poissa – lomalla, uudessa lomatalossa.

Veeran blogin, ja kaikkien Veeran saamien blogikommenttien herättämänä pohdin ikää. Mä olen 41-vuotias. Täytän tänä vuonna 42.  Koen olevani parhaassa mahdollisessa iässä, toisaalta mähän toivoin jo 13-vuotiaana olevani 40 – ehkä siis siksi. Mä oon lapsesta saakka tiennyt että 40 on hyvä ikä, hyvä vuosikymmen eikä mulla ole mitään syytä uskoa etteikö se 50 tai 60 olis ihan yhtä hyviä. Mulla on ystäviä ikähaarukassa 28:sta 74:ään, useimmat kuitenkin kai 35:stä 50:een. En mieti ystävien ikää, se tuntuu merkityksettömältä. Toisaalta en mieti omaanikaan. En koe itseäni ikälopuksi, en nuoreksi. Just nyt mä olen sopivan ikäinen tähän elämäntilanteeseen. Enhän mä toivottavasti ole vielä edes puolivälissä.

Tosiasia on että mitä vanhemmaksi sitä tulee, sitä suuremmaksi kasvaa todennäköisyys siitä että sairastuu vakavasti, elämä on kuitenkin rajallista jo itsessään, eikä kukaan tiedä koska se loppuu. Tänään, huomenna, kohta, viidenkymmenen vuoden päästä. Miksi siis murehtia ennen kuin on murehdittavaa.

Ajattelisinko toisin jos lapset olis jo aikuisuuden kynnyksellä? Tuntisinko silloin itseni vanhaksi? Sainko kymmenen vuotta lisää aikaa sillä että lapset syntyi kymmenen vuotta ”myöhässä”? En tiedä. Ehkä. Toisaalta mä haluan nähdä niiden kasvavan. Mä haluan katsoa kun ne ponnistaa elämään, löytää paikkansa maailmassa ja perustaa ehkä oman perheen. Mä haluan nähdä niiden lapset. Se ei oo pelottavaa, se on innostavaa. Lastem aikuistuttua alkaa uusi vaihe. Uudenlainen elämä. Ajatus siitä ei ainakaan vielä saa mua tuntemaan itseäni vanhaksi.

Ei vuosia vastaan voi tapella. Ne tulee kuitenkin jos on tullakseen ja parempi kai ikääntyä kuin kohdata se toinen vaihtoehto liian aikaisin. Sen kuuluu mennä näin. Meidän kuuluu vanheta ja lopulta antaa tilaa seuraavalle sukupolvelle. Se on kaunista ja osa elämää. Mä en osaa nähdä sitä pelottavana. Mä katson peilistä mun ryppyjä, ne kertoo eletystä elämästä. Mä katson itseäni peilistä ja näen oman vartaloni. Se on omalla tavallaan kaunis. Vähän velttoa siellä ja venynyttä nahkaa täällä. Raskausarpia. Leikkausarpia.  Naurua, iloa, surua, kipua... elämää.

Ei saa jarruttaa, pitää antaa elämän viedä eteenpäin. Ei pidä pelätä uusia seikkailuja. Kohtaa jokainen päivä ja jokainen vuosi ilolla ja nautinnolla. Jokaista syntymäpäivää on syytä juhlia lapsen riemulla! Oikeesti. Muista nauttia, älä jarruta!

mummi toukokuussa 2009

5 kommenttia:

  1. Tuli mieleen:
    http://www.stevewiens.com/2013/03/06/these-are-the-lines-of-a-story/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Melina! Sama ajatus tosiaan. Mä toivon että useampi osais hyväksyä itsensä sen ikäisenä kuin on. Kaipaamatta takaisin menneisyyteen tai pelkäämättä vanhenemista.

      Poista
    2. Pidin tuosta kirjoituksesta paljon, aina voisi olla armollisempi omalle keholle. Itse olen aika tyytyväinen tähän ikään jolloin sitä on pyristellyt irti nuoruuden epävarmuudesta, lapsuusajan vakava astmakaan ei enää juuri vaivaa, vauvat ovat jo maailmassa, ja itse asiassa olen fyysisesti paremmassa kunnossa kuin moneen vuoteen. Mutta kyllähän sitä aina vähän kriiseilee ja siitäkin yritän antaa itselleni anteeksi :)

      Poista
    3. Aina pitäis osata olla itselleen armollinen. Myös siinä ettei aina kykene siihen ;)

      Poista
  2. Jee, jee en oo nuorin. ;D

    Mä toivon että aina sais elää niin sanotusti parasta aikaa. Tietenkin jälkikäteen ehkä huomaa et joku aika ei ollu sittenkään helppoa jne, mut silleen pääsääntöisesti.
    Mun korvia särisee kun kuulen välilla että joku haikailee mennyttä aikaa. Mun tapauksessa asioita jotka on tapahtunu noin 15v sitten... Onhan se ikävää jos on jo elänny sen parhaan iän ohitse ja elämää on (toivonmukaan) vielä monta vuosikymmentä jäljellä. =\ Tuntuu baan aika surulliselta...
    Jokainen tietenkin tyylillä. ;)

    / Älskling

    VastaaPoista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.