Siirry pääsisältöön

täynnä uskoa tulevaan

Bellevue on Seattlen itäpuolen keskus. Me asutaan Bellevuesta vielä vähän itään, tonne vuorten suuntaan.

Ja sitten toisella nuotilla heti perään. Alkuun kiitän yhdessä ja erikseen jokaista uudesta työpaikasta onnitellutta lukijaa. On huikea tunne nähdä miten niin moni elää mukana meidän perheen elämässä, sen mutkissa ja kurveissa joissa meinaa aina välillä itsekin pudota pois kyydistä.

Edellisellä kierroksella me lähdettiin vähän soitellen sotahan. Ensinnäkin kaikki tapahtui liian nopeasti. Ensin koulu, sitten monen viikon lomamatka ja siitä sit liki laakista duuniin. Me ei osattu valmistella lapsia, eikä ennen kaikkea katsoa kokonaisuutta oikealta kantilta. Äkkipäätään tuntui siltä että se että Fredde on duunissa päivät ja mä illat olis ollut optimaalinen ratkaisu. Toisin kävi. M koki menettäneensä äitinsä ja sai ihan valtaisia pelkotiloja asian takia. Me ajateltiin että se sopeutuu, mutta se ei sopeutunut. Lopulta mä itkin jokainen kerta matkalla töihin, ei siksi etten olisi pitänyt työstäni vaan siksi että mun sydän vuosi verta niitten kotiin jääneitten takia. Työpäivisin mä saatoin M:n bussiin ja näin sen seuraavan kerran seuraavana aamuna lähteäkseni taas töihin ennen kuin se pääsee koulusta. Poikia kaihersi eniten viikonloput. Mua kaihersi kaikki ja niin itsekkäältä kuin se kuulostaakin, inhosin olla töissä äitienpäivänä, itsenäisyyspäivänä ja aina silloin kun meidän olis pitänyt olla yhdessä perheenä. Vaikka välissä oli aina se kuuden päivän vapaa, M käytti sen laskeakseen miten pian mä taaas lähden. M:n palautuminen mun irtisanouduttua vei useita kuukausia.

Virheistään voi onneksi ottaa opikseen. Kevät ja kesä kotona. Mun töihin menemisestä alettiin puhua alustavasti loppukeväästä. Ensin M vastusti korkealta ja kovaa. Se oli muodostanut oman näkemyksensä siitä minkälaista elämä on kahden työtätekevän vanhemman perheessä ja ennen kaikkea siitä ettei se ikinä näe mua jos mä menen töihin. Pohjustusta on tehty kuukausia. Me ollaan puhuttu siitä miten töissä käyminen voi näyttää myös toisenlaiselta. Me puhuttiin siitä etten enää ottaisi vastaavanalaista työpaikkaa. Me puhuttiin siitä että mäkin voisin käydä töissä samaan tyyliin kuin Fredde. Puhuin sille jokaisesta haastattelusta ja kerroin minkälaista työpaikkaa haen.

Kahdestaan me palloteltiin erilaisia vaihtareita; keikkaa – osapäivää – kokopäivää. Missä ja miten? Ennen lasten syntymää olin yleismiesjantunen, puhelinvastaaja, asiakaspalvelija, assari, henkilökohtainen sihteeri, kouluttaja ja analyytikko. Tein kaikkea tätä yhdessä ja erikseen ja siinä sivussa avustin isossa tutkimusryhmässä. Kokonaan pois terveydenhuollosta vai voisko tällainen paikka kuitenkin löytyä myös terveydenhuoltoalalta? Sellainen missä mun osaamisalueet yhdistyis.

Loppukesästä aloitin yhteistyön kolmen rekrytointifirman kanssa.Niitten tehtävä oli löytää mulle työpaikka. Haastattelinkin aina välillä, mutta olin aina yli- tai alipätevä ja liian kauan kadoksissa, tai vanha, tai vääränlainen muuten vaan. Siinä sivussa Fredde haki mulle hommia sieltä sun täältä ja mä hain töitä niin seurakunnasta kuin koulupiiristäkin. Ensimmäinen turhautuminen iski syyskuun kolmantena, ja Fredde ystävällisesti muistutti että olen meidän suunnitelmaa katsoen ollut työtön kokonaista kolme päivää. Loppupeleissä olin työtön työnhakija vajaan kuukauden.

Koulun alkaessa M oli jo suorastaan innostunut siitä ajatuksesta että mä palaan työelämään. Me oltiin saatu se ymmärtämään että mä olen parempi äiti ja onnellisempi ihminen jos olen mukana myös aikuisten maailmassa. M oli myös ymmärtänyt että se tuleva uusi työpaikka tarkoittaisi sitä että mä olen kotona aamulla ennen kun se lähtee kouluun ja taas illalla laittamassa ruokaa, auttamassa läksyissä ja harrastamassa. Pojatkin oli tilanteeseen ihan tyytyväisiä.

Tämän työpaikan löysin ihan itse. Löysin sen ilman rekrytointikonsultteja, ilman Freddeä ja ilman minkäänlaisia suhteita. Löysin sen netistä, hain ja tulin valituksi. Koko prosessi hakemuksen jättämisestä tarjouksen hyväksymiseen kesti tasan kaksi viikkoa. Jokainen Yhdysvalloissa töitä hakenut tietää että vauhti oli suorastaan ennätysmäisen nopea, täällä kun työnantajilla on tapana vetkutella ja vatkata ja pohtia ja palaveerata, toisinaan jopa kuukausia.

Työpaikkana, kuten jo kirjoitin tää on unelmien täyttymys. Yhdistelmä kumpaakin maailmaa, toimistotyö potilaskontaktissa klinikkaympäristössä. Työpaikka on vakituinen, sellainen potentiaalinen eläkevirka. Työaika neljäkymmentä tuntia viikossa. Suomessa kokoaikatyö oli ainakin ennen 37,5 tuntia viikossa. Ne tiimiläiset ketkä tapasin haastattelussa oli mahtavia, tuleva esimies samoin.


Sairaala koostuu useasta rakennuksesta. Tässä yksi niistä. (Kuva)


Musta tulee tosiaan nyt jakkupukunainen, tai ehkä ennemminkin mekko ja villatakki, täällä kun jakkupukuja näkee lähinnä rahoitusalalla. Vajaan kahdeksan vuoden kotiäitiyden ja lyhyen sairaalatyöjakson jälkeen vaatekaappi näyttää, no aika orvolta. Ainoat sieltä löytyvät työasuiksi luokiteltavat on sairaanhoitajan työasuja. Niitä en tässä työssä tarvitse. Tarvitsen työvaatteita.

Varasin itselleni stylistin maanantaiksi. Tänään se soitti ja kyseli mitä varten tarvitsen uutta asustoa, mihin ympäristöön, minkälaiseen työhön. Mistä tykkään, mistä en. Korkeita vai matalia korkoja, kuinka paljon voin polttaa tähän rahaa. Minkä kokoisia vaatteita käytän ja minkä mallinen olen. Minkä ikäinen? Kerroin olevani sellainen mekko ja villatakki nainen. Se kysyi mitä multa löytyy ja vastasin et lähinnä jumppavaatteita ja tennareita.

Kesän aikana Fredden työnkuva muuttui ja siitä tuli vielä huomattavasti entistä mobiilimpi. Käytännössä se tarkoittaa sitä ettei me ainakaan tässä vaiheessa tarvita lapsille hoitopaikkaa sen enempää ennen koulupäivää kuin koulun jälkeenkään, vaan Fredde jättää lapset bussille, ajaa toimistolleen tai takaisin kotiin ja noutaa lauman bussilta vähän ennen neljää. Maanantaisin se ajaa ne kiipeilemään ja mä noukin M:n ja K:n kotimatkalla kyytiin. Myös vähintään kaksi kolmesta sellaisesta päivästä kun lapsilla ei ole arkipyhän vuoksi koulua, on myös joko Freddellä tai mulla vapaapäivä samasta syystä. Kesälomaan on vielä aikaa ja joululoma selvitetään seurakunnan leiritoiminnan, ystävien ja Fredden avulla.

Tässä sairaalassa on syntyneen niin meidän kuin Bill Gatesinkin lapset. Täällä hoidettiin mun kohdunpoisto samoin kuin se keuhkoveritulppa. Vähän kuin tulis kotiin. 


Meillä on kaikki syyt uskoa että tästä tulee hyvä. Eilen M huokaisi autossa tyytyväisenä todeten että nyt meillä on taas kaksi töissä käyvää aikuista. Olin helpottunut. 

Ilmakuva

Kommentit

  1. Onnea uudesta työpaikasta! Varmasti tekivät hyvän valinnan. Ja toivottavasti blogi jatkaa jossain muodossa eloaan vielä jatkossakin!

    VastaaPoista
  2. Hui, kun säikähdin Belliksen kommenttia! Toivottavasti tämä sun blogiharrastuksesi ei kuitenkaan lopu! Vaikka olen aika ajoin joistakin asioista ihan eri mieltä kanssasi, tykkään sun blogista hirveästi ja luen sitä joka päivä. Tuntuisi kauhealta tyhjältä paikalta elämässä, jos ei yhtäkkiä saiskaan lukea mitä teille kuuluu ja jopa lukea sun vahvoista mielipiteistäsi. Ja tää siis silti, vaikka mulla itselläkin on tosi kiireinen elämä ja paljon lapsia. :D

    Jos sun täytyy hiljentää kirjoitustahtia, toivon mukaan bloggaat edes kerran viikossa tai pari kertaa kuussa. Mutta mistäs sen tietää, jos ehdit kirjoittaa aika useinkin. Taidat olla nopea kirjoittaja ja ehkäpä tämä kirjoittaminen sujuu sulta jo aikamoisella rutiinilla. Onhan sitä työssäkäyvillä vanhemmilla kuitenkin usein myös joku tai jokunen harrastus... I hope... :)

    Tuo työpaikkasi kuulostaa just ihanteelliselta sinulle ja perheesi tilanteeseen! Olen niin iloinen puolestasi!

    Minttu

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Saa ja pitääkin olla eri mieltä. me kaikki kun katsotaan asioita omasta elämäntilanteestamme, omista lähtökohdista ja omasta ympäristöstämme. Se tuo elämään rikkautta ja sävyjä. Maailma jossa kaikki olis samaa mieltä olis tosi tylsä.

      Kiitos! Tahti varmasti hidastuu, mutta ei varmasti lopu. Täytyyhän mulla joku henkireikä ja harrastus olla.

      Poista
  3. Onnea!
    Heräsi kysymys pikku-Martan hoidosta. Onko sille joku daycare systeemi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Martta pärjää kyllä yksikseenkin se kuus tai seitsemän tuntia minkä Fredde on poissa. Onhan se kuitenkin jo 12-viikkoinen kun lähden ja koko aika me ollaan harjoiteltu elämää sitä silmällä pitäen että päivällä meillä on aika hiljaista ja tylsää. Pitkät lenkin on aamuisin ja illalla.

      Olis täällä tarjolla toki myös koirien päivähoitoa. Mä oon vaan niin vanhanaikainen että uskon koiran pärjäävän, onhan ne ennenkin pärjänneet...

      Poista
  4. Kuulostaa siis niin hyvältä �� ....mut samaa itsekkäästi mietin, että riittääkö aika enää näin kattavaan bloggaamisen �� Ollaan iloisia vähemmästäkin....
    Annika

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Lupaan jatkaa, ihan varmasti. Epäilemättä vähän rauhallisempaan tahtiin, mutta kuitenkin.

      Poista
  5. Kuulostaa hyvältä toi sun työpaikka juuri sulle. Toivon todella teidän kaikkien kannalta että se työ on käytännössä myös sitä, mitä paperilla ja puheissa eli että viihdyt ja perheen aikataulutus onnistuu niin kuin suunnittelette. Eläkevirka kuulostaa myös loistojutulta. Onnea vielä uudestaan! Minä myös toivon blogin jatkumista. Mielelläni kuulen myös sun työpäivistä. Mielenkiintoista saada näkökulmaa toisenlaiseen työhön kuin oma työ on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos! Ihan varmasti kirjoitan myös uudesta työstä!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi