täynnä uskoa tulevaan

Bellevue on Seattlen itäpuolen keskus. Me asutaan Bellevuesta vielä vähän itään, tonne vuorten suuntaan.

Ja sitten toisella nuotilla heti perään. Alkuun kiitän yhdessä ja erikseen jokaista uudesta työpaikasta onnitellutta lukijaa. On huikea tunne nähdä miten niin moni elää mukana meidän perheen elämässä, sen mutkissa ja kurveissa joissa meinaa aina välillä itsekin pudota pois kyydistä.

Edellisellä kierroksella me lähdettiin vähän soitellen sotahan. Ensinnäkin kaikki tapahtui liian nopeasti. Ensin koulu, sitten monen viikon lomamatka ja siitä sit liki laakista duuniin. Me ei osattu valmistella lapsia, eikä ennen kaikkea katsoa kokonaisuutta oikealta kantilta. Äkkipäätään tuntui siltä että se että Fredde on duunissa päivät ja mä illat olis ollut optimaalinen ratkaisu. Toisin kävi. M koki menettäneensä äitinsä ja sai ihan valtaisia pelkotiloja asian takia. Me ajateltiin että se sopeutuu, mutta se ei sopeutunut. Lopulta mä itkin jokainen kerta matkalla töihin, ei siksi etten olisi pitänyt työstäni vaan siksi että mun sydän vuosi verta niitten kotiin jääneitten takia. Työpäivisin mä saatoin M:n bussiin ja näin sen seuraavan kerran seuraavana aamuna lähteäkseni taas töihin ennen kuin se pääsee koulusta. Poikia kaihersi eniten viikonloput. Mua kaihersi kaikki ja niin itsekkäältä kuin se kuulostaakin, inhosin olla töissä äitienpäivänä, itsenäisyyspäivänä ja aina silloin kun meidän olis pitänyt olla yhdessä perheenä. Vaikka välissä oli aina se kuuden päivän vapaa, M käytti sen laskeakseen miten pian mä taaas lähden. M:n palautuminen mun irtisanouduttua vei useita kuukausia.

Virheistään voi onneksi ottaa opikseen. Kevät ja kesä kotona. Mun töihin menemisestä alettiin puhua alustavasti loppukeväästä. Ensin M vastusti korkealta ja kovaa. Se oli muodostanut oman näkemyksensä siitä minkälaista elämä on kahden työtätekevän vanhemman perheessä ja ennen kaikkea siitä ettei se ikinä näe mua jos mä menen töihin. Pohjustusta on tehty kuukausia. Me ollaan puhuttu siitä miten töissä käyminen voi näyttää myös toisenlaiselta. Me puhuttiin siitä etten enää ottaisi vastaavanalaista työpaikkaa. Me puhuttiin siitä että mäkin voisin käydä töissä samaan tyyliin kuin Fredde. Puhuin sille jokaisesta haastattelusta ja kerroin minkälaista työpaikkaa haen.

Kahdestaan me palloteltiin erilaisia vaihtareita; keikkaa – osapäivää – kokopäivää. Missä ja miten? Ennen lasten syntymää olin yleismiesjantunen, puhelinvastaaja, asiakaspalvelija, assari, henkilökohtainen sihteeri, kouluttaja ja analyytikko. Tein kaikkea tätä yhdessä ja erikseen ja siinä sivussa avustin isossa tutkimusryhmässä. Kokonaan pois terveydenhuollosta vai voisko tällainen paikka kuitenkin löytyä myös terveydenhuoltoalalta? Sellainen missä mun osaamisalueet yhdistyis.

Loppukesästä aloitin yhteistyön kolmen rekrytointifirman kanssa.Niitten tehtävä oli löytää mulle työpaikka. Haastattelinkin aina välillä, mutta olin aina yli- tai alipätevä ja liian kauan kadoksissa, tai vanha, tai vääränlainen muuten vaan. Siinä sivussa Fredde haki mulle hommia sieltä sun täältä ja mä hain töitä niin seurakunnasta kuin koulupiiristäkin. Ensimmäinen turhautuminen iski syyskuun kolmantena, ja Fredde ystävällisesti muistutti että olen meidän suunnitelmaa katsoen ollut työtön kokonaista kolme päivää. Loppupeleissä olin työtön työnhakija vajaan kuukauden.

Koulun alkaessa M oli jo suorastaan innostunut siitä ajatuksesta että mä palaan työelämään. Me oltiin saatu se ymmärtämään että mä olen parempi äiti ja onnellisempi ihminen jos olen mukana myös aikuisten maailmassa. M oli myös ymmärtänyt että se tuleva uusi työpaikka tarkoittaisi sitä että mä olen kotona aamulla ennen kun se lähtee kouluun ja taas illalla laittamassa ruokaa, auttamassa läksyissä ja harrastamassa. Pojatkin oli tilanteeseen ihan tyytyväisiä.

Tämän työpaikan löysin ihan itse. Löysin sen ilman rekrytointikonsultteja, ilman Freddeä ja ilman minkäänlaisia suhteita. Löysin sen netistä, hain ja tulin valituksi. Koko prosessi hakemuksen jättämisestä tarjouksen hyväksymiseen kesti tasan kaksi viikkoa. Jokainen Yhdysvalloissa töitä hakenut tietää että vauhti oli suorastaan ennätysmäisen nopea, täällä kun työnantajilla on tapana vetkutella ja vatkata ja pohtia ja palaveerata, toisinaan jopa kuukausia.

Työpaikkana, kuten jo kirjoitin tää on unelmien täyttymys. Yhdistelmä kumpaakin maailmaa, toimistotyö potilaskontaktissa klinikkaympäristössä. Työpaikka on vakituinen, sellainen potentiaalinen eläkevirka. Työaika neljäkymmentä tuntia viikossa. Suomessa kokoaikatyö oli ainakin ennen 37,5 tuntia viikossa. Ne tiimiläiset ketkä tapasin haastattelussa oli mahtavia, tuleva esimies samoin.

Sairaala koostuu useasta rakennuksesta. Tässä yksi niistä. (Kuva)

Musta tulee tosiaan nyt jakkupukunainen, tai ehkä ennemminkin mekko ja villatakki, täällä kun jakkupukuja näkee lähinnä rahoitusalalla. Vajaan kahdeksan vuoden kotiäitiyden ja lyhyen sairaalatyöjakson jälkeen vaatekaappi näyttää, no aika orvolta. Ainoat sieltä löytyvät työasuiksi luokiteltavat on sairaanhoitajan työasuja. Niitä en tässä työssä tarvitse. Tarvitsen työvaatteita.

Varasin itselleni stylistin maanantaiksi. Tänään se soitti ja kyseli mitä varten tarvitsen uutta asustoa, mihin ympäristöön, minkälaiseen työhön. Mistä tykkään, mistä en. Korkeita vai matalia korkoja, kuinka paljon voin polttaa tähän rahaa. Minkä kokoisia vaatteita käytän ja minkä mallinen olen. Minkä ikäinen? Kerroin olevani sellainen mekko ja villatakki nainen. Se kysyi mitä multa löytyy ja vastasin et lähinnä jumppavaatteita ja tennareita.

Kesän aikana Fredden työnkuva muuttui ja siitä tuli vielä huomattavasti entistä mobiilimpi. Käytännössä se tarkoittaa sitä ettei me ainakaan tässä vaiheessa tarvita lapsille hoitopaikkaa sen enempää ennen koulupäivää kuin koulun jälkeenkään, vaan Fredde jättää lapset bussille, ajaa toimistolleen tai takaisin kotiin ja noutaa lauman bussilta vähän ennen neljää. Maanantaisin se ajaa ne kiipeilemään ja mä noukin M:n ja K:n kotimatkalla kyytiin. Myös vähintään kaksi kolmesta sellaisesta päivästä kun lapsilla ei ole arkipyhän vuoksi koulua, on myös joko Freddellä tai mulla vapaapäivä samasta syystä. Kesälomaan on vielä aikaa ja joululoma selvitetään seurakunnan leiritoiminnan, ystävien ja Fredden avulla.

Tässä sairaalassa on syntyneen niin meidän kuin Bill Gatesinkin lapset. Täällä hoidettiin mun kohdunpoisto samoin kuin se keuhkoveritulppa. Vähän kuin tulis kotiin. 

Meillä on kaikki syyt uskoa että tästä tulee hyvä. Eilen M huokaisi autossa tyytyväisenä todeten että nyt meillä on taas kaksi töissä käyvää aikuista. Olin helpottunut. 

Ilmakuva