keskiviikko 6. helmikuuta 2013

K


Ylhäältä – tai no portaista – kuuluu hillitöntä ryminää ja sit se loppuu. Jään odottamaan itkua, sitä ei tule. Kohta kuulen saman ryminän uudestaan ja taas uudestaan ja naurun. Meen katsomaan ja kysyn mitä ne oikein tekee. K laskee pulkkamäkeä M:n kanssa portaissa, O ei uskalla – sisarusten mielestä se on nössö. Kysyn kuka keksi tän älyttömän leikin. Vastaus ei varsinaisesti yllätä. Se oli K. K:n mielikuvitus on rajaton ja kun koko poika on aika rajaton on leikit aina välillä... no, älyttömiä. Vajaa kolmevuotias keksii ja oivaltaa.

Meidän K. Se on hypännyt kerrossängystä kovalle lattialle. Se on yrittänyt hypätä tai pudota ikkunasta. Se on laskenut pulkkamäkeä portaissa, valellut kylppärin vaseliinilla ja kookosöljyllä, kaatanut lamppuja ja pöytiä, pudonnut, karannut, kiivennyt.  Kipannut lelulaatikon miljoonia kertoja yläkerrasta alakertaan. Se on tyhjentänyt ruokakomeron lattialle – no O auttoi – piirtänyt pöytään ja pöytäliinaan ja lattiaan ja nukkuvaan veljeensä. Se kaataa kaiken minkä saa käsiinsä lattialle. K syö sormin koska ei ehdi käyttää haarukkaa tai lusikkaa. Se pinoaa astiat torniksi ja ohimennessään ”pesee” vessan. Se koskee kaikkeen, siis oikeesti, KAIKKEEN ja ehtii joka paikkaan. Kaupassa se kiipeää tiskille tai vetää joukkoaan hyllyjen ja vaaterekkien alla. You name it. Veikkaan et K on jo ehtinyt tehdä saman. Se pukeutuu prinsessaksi ja on rakas. Se on mun Vaahteramäen lapsi – Eemeliksi se olis pitänyt kai nimetä. Mä rakastan sen aurinkoista hymyä.

Mua huolettaa ettei muut näe sitä aurinkoa. Mua huolettaa et muut näkee vaan sählän. Sen joka ei koskaan malta. Ei koskaan istu paikallaan. Ei koskaan ole hiljaa.

6 kommenttia:

  1. Meillä on oikeasti aika samanlaista. Ei ole portaita, onneksi, mutta noi muut jutut kuulostavat hyvin tutuilta. Ei ehkä ihan yhtä pahasti sillä kyllä jossain vaiheessa päivää myös hiljentyvät johonkin leikkiin, jaksavat istua ruokapöydässä, rakentaa palikoilla, ym. mutta useimmiten molemmat ovat Duracell-pupuina kiipeämässä, kaatamassa, avaamassa, sotkemassa, repimässä, juoksemassa... Uskon, mun on pakko uskoa, että tämä luova tuho jossain vaiheessa tulee hyödyntämään poikia ja että saan ne pidettyä elossa 18-veehen saakka.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla on kohtalotoveri! Meillähän tää on vaan K ja siks se ero on niin käsittämätön. Mite teidän pojat ruokailee ravintolassa? Meillä K ei yleensä kykene syömään ja se on pakko laittaa syöttikseen kun se muuten vaan kiipeilee edestakaisin ja riehuu. Viimeks eilen saatiin katseita kun jätkä repi hillittömät raivot ja kirkuis siinä tuolissaan syömättä mitään ;)

      Poista
    2. Niin, en siis todellakaan sano että meidän pojilla on ADHD (vuosi sitten olivat vielä aivottomampia ja olisin uskonut ellen olisi ajatellut kuten Minna että tähän ikään liittyy tällainen sähellys jota ei voi aina laittaa diagnoosin piikkiin), mutta se että heitä on kaksi jotka yllyttyvät toisiaan saa käytännössä aikaiseksi melkein saman tuloksen. Ero diagnoosiin on sitten se että yksin ollessaan eivät ole yhtä villejä. Mutta joo, ihan hyvä jos saatte K:lle arvioinnin sillä kuulostaa siltä että pojalla itsellään ei ole hyvä olla ja kiva että olette jo tuttuja siellä klinikalla.

      Me olemme roimasti vähentäneet ulkona syömistä. Ei se vaan tunnu sen rahan arvoiselta kun lopputulos on se mikä on. Mutta se on hyvä että pojilla on yleensä hyvä ruokahalu jota käytämme hyväksi mahdollisimman pitkään, sitten pidämme poikia erillään toisistaan ja annamme jotain mukana olevaa huvitusta tai jälkkäriä säännösteltynä että iloa kestää mahdollisimman pitkään. Olemme useimmiten kahdella autolla liikkeellä, monasti toinen meistä häippäisee poikien kanssa ulos vähäksi aikaa, joskus kotiin saakka.

      Arjessa tuntuu siltä että käyn viivätystaistelua "pahanteon" kanssa, sitä tapahtuu aina, mutta yritän jatkuvasti ennakoida ja arvioida tilanteet etukäteen, esim. kumpi lapsi kannattaa irrottaa autosta ensin, voinko tehdä jotain ennakoivaa parissa minuutissa kun vielä ovat vyötettyinä, mitä kannattaa syödä ja milloin, milloin olla lattianrajalla poikien kanssa tai touhuta omiani, varmaan kaikki niin tuttua sulle. Ja käytän härskisti telkkaria hyväkseni, valitettavasti. En aamuisin saisi laitettua kaikkea valmiiksi ilman sitä. Jos menen vessaan ja suljen oven, pojat reagoivat siihen heti ja kiipeävät keittiöntasoille tai turvaporttien yli. On olemassa pari suosikki-ohjelmaa joiden aikana nämäkin riskit vähenevät.

      Poista
    3. Oi, mä oon heittänyt kaikki telkkaria koskevat idealistiset ajatukset romukoppaan jo kauan sitten. Samoin on ihan ok sulkea lapsi omaan huoneeseensa aina tarvittaessa ;)

      Poista
  2. Tällaiset Vaahteramäen lapset ovat jotain käsittämätöntä! Toisaalta niin järjettömän ihania, aurinkoisia, kekseliäitä, luovia, rakastettavia ja sitten toisaalta niin kovin väsyttäviä ja huolestuttavia. Mä oon aina ollut jotenkin vinksallaan näihin eemeli-poikiin. Mun pikkuveli on aikoinaan ollut ihan samanlainen. Sille sattu ja tapahtu koko ajan kaikkea mahdollista eikä sellaista kyläily-/ravintolareissua ollut, etteikö jonkinlainen kaaos olisi saatu aikaiseksi. Hänen kohdallaan aika teki tehtävänsä ja nyt pikkuveli on kahden pikkuprinsessan ylirauhallinen isä.

    Omissa oppilasryhmissä tällaisiin eemeleihin (joko diagnoosilla tai ilman) on tullut törmättyä, ihan kirjaimellisestikin, monta kertaa. Ja kaiken sen säätämisen ja välillä turhauttavankin rajojen asettamisen jälkeen olen edelleen sitä mieltä, että vilkkaiden ja energisten lasten kanssa työskentely on itselleni huomattavasti helpompaa kuin hiljaisten ja sisäänpäinkääntyneiden lasten kanssa. Näiden eemeleiden kasvoista kun näkee heti ekalla vilkaisulla, mikä on päivän fiilis ja he yleensä omatoimisesti (pyytämättä, käskemättä ja vielä kovalla äänellä) kyllä kertovat, jos joku asia on huonosti. Tekee opettajan työstä huomattavasti helpompaa kun ei tarvitse olla tunteiden salapoliisi.

    Jos on mahdollista viedä K:n tilannetta eteenpäin jo nyt, kannattaa se varmasti tehdä. Arvioinnin jälkeen sitä todennäköisesti on taas vähän viisaampi. Olin jokin aika sitten yhden ihan nimekkään neuropsykologin koulutuksessa täällä Suomessa ja hän oli sitä mieltä, ettei alle 6-vuotiaan käytösesta voi diagnosoida ADHD:ta. Hänen mukaansa lapsella pitää olla riittävät taidot itsesäätelyssä ennen kuin tällaisia käytösjuttuja voi aukottomasti arvioida. Mielenkiinnolla (myös ammatillisessa mielessä) jään odottamaan, miten K: arviointikäynnit menevät ja miten arviointia teillä tehdään. Itse olen jonkin verran lääkäreille kuvauksia kirjoitellut erinäisten eemeleiden osalta ja se on ollut jotenkin aina yhtä hankalaa, vaikka olen niitä rasteja ruksinut ruutuihin vain opettajan ominaisuudessa. Kuinka hankalaa se mahtaakaan olla teille vanhemmille?

    -Minna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minna, eihän ne sille ADHDta diagnoosiksi laita ennen kuin kouluiässä ja sittenkin siis jos se on aiheellista. Nyt puhutaan kai lähinnä siitä Sensorisen Integraation Häiriöstä ja ylivilkkaudesta. Katsotaan mit vuodet tuo tullessaan. Mun oma toive olis se et saatais apua sille ennen kuin ollaan siinä tilanteessa missä todetaan ettei se pysty käymään koulua.

      Ihanaa lukea sun ajatuksia ja sitä ammattilaisnäkökulmaa kun mun mielestä se tietenkin on kaikessa rasittavuudessaan maailman ihanin :)

      Poista

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.