Siirry pääsisältöön

torstai on toivoa täynnä

M:lla on vaikeuksia palata arkeen. Siinä missä mä jotenkin sisäisesti oletin että lomalle jääminen ja lomailu olis hankalaa ja paluu normaaliin menis sujuvasti solahtaen, kävinkin just tasan päinvastoin.

Viimeyönä se pissas sänkyyn – TAAS. Siis lapsi joka ei ole ollut yökastelija, muuten kuin kovassa kuumeessa, opittuaan kuivaksi hippasen päälle kolmevuotiaana. Koko päivän se on ollut ”on the edge” ei nyt varsinaisesti huonotuulinen tai kiukkuinen, mutta sen kanssa on saanut tasapainoilla kuin nuorallatanssija että se kykenee pitämään itsensä kasassa... eilen se vetäs ne itkupotkuraivarit kun mä olin sitä vastassa koulussa ja tänään se itki astuessaan ulos koulubussista, itki koska joku oli etuillut bussista poistuttaessa.  Kotiin päästyään se siroitteli tavaransa pitkin ja poikin kuin pyryharakka, ja lopulta mätti kumpaakin veljeään turpaan. Hetken taas mietin pitääkö lääkitystä taas nostaa... onneksi psykiatri saa tehdä päätöksen kahden viikon päästä, omatoimisesti en halua säätää kun jotenkin uskon että tilanne toivottavasti taas tasaantuu parissa viikossa.

Aamun kirjoittelin koulukyytien ja kahvitteluiden lomassa sähköposteja erilaisille opettajille, metsästin M:lle silmälääkäriä (jäi vaiheeseen). O:ta hakiessa opettaja halus jutella ja kertoi olevansa vähän huolissaan siitä ettei O oikein jaksa keskittyä. Kivaa... yks lisää? Just tässä välissä olen aika halukas toteamaan että se on alle nelivuotias poika joka leikkii mieluummin kuin opettelee kirjaimia tai askartelee. Palataan tähän asiaan joskus tuonnempana.


Torstai kuitenkin on toivoa täynnä ja päivän perusvire peittos kuus-nolla alkuviikon. Me kahviteltiin Kummitäti T:n ja myöhemmin Taideopen kanssa. Tehtiin urasuunnitelmia ja juoruttiin. Käytiin poikien kanssa Gapin alessa ostamalla siskoparalle uudet vaatteet kun aamulla jouduin toteamaan et sillä on tasan kahdet housut ja kolme paitaa... kaikki muu on liian lyhyttä. Tammikuu on hyvää aikaa shoppailla ja autoon me palattiin kahden muovikassin kanssa, satasen köyhempinä mutta mukana; pojille uudet farkut, mulle farkut, mulle paita, M:lle kolme pitkähihaista paitaa, farkut, hame, legginsit... L kävi tahollaan shoppailemassa tajuttuaan että meillä on oikeus uusiin puhelimiin palveluntarjoajan kautta ja mulla on nyt tossa pöydällä uusi Nokia 1020, 41 megapikselin kameralla (oottakaa vaan...) ja konttoristilla itsellään Nokia 1520 phablet, käytännössä for free.

tammikuisen kylmä ja sumuinen aamu

O odottaa että se pääsee luokkaan

Kummitäti T M:n kuvaamana

minä M:n kuvaamana, otos 1

minä ajamassa autoa... M:n otos 2

puoliltapäivin aurinko on polttanut sumun pois

pisnismiehet puhuu banaaniin kaupan pihalla
...ja sit me äänestettiin meidän lapsille omaa koulua ja uutta yläastetta



Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää