Siirry pääsisältöön

yllättävä palkinto maailmankaikkeudelta

Tällaista aamua tai yötä ja aamua meillä ei oo ollut vielä koskaan, siis viiteen vuoteen kuukauteen ja kahdeksaantoista aamuun... Havahdun viileässä makuuhuoneessa, hiljaisessa talossa seitsemän – siis 07.10 - jälkeen siihen että Koira pyrkii mun kainaloon ja L lukee kännykästä sähköpostejaan. Tajuntaan hiipii tietoisuus siitä ettei M ole meidän sängyssä ja ennen kuin ehdin kunnolla herätä meidän huoneen ovi aukeaa ja hyväntuulinen M loikkaa meidän väliin ilmoittaen nukkuneensa koko yön omassa sängyssään ja nähneensä vain hyviä unia... Makoillaan hyvän aikaa siinä saman peiton alla juttelemassa ja samalla yritän toisella korvalla kuunnella mitä jannut puuhailee, mutta korvaan kantautuu vain hiljaisuus. Ajatus siitä ettei moinen hiljaisuus tähän aikaa päivästä voi mitenkään olla hyväksi ajaa mut pystyyn ja saapuessani poikien huoneen oelle kuulen oven toiselta puolelta ilooista rupattelua. Avaan oven ja löydän molemmat leikkimästä autoilla yläsängystä. K on herättyään käynyt pissalla. Molempien vaipat on kuivia. Olen hämmentynyt... ei meidän aamut oo tällaisia, ihan varmasti oon joutunut johonkin toiseen perheeseen, tai sit meidän lapsille on tapahtunut yöllä jotakin kamalaa. Meillä heräillään yöt ja itketään ja tapellaan jo ennen kuin kukko kiekuu. M ei nuku omassa sängyssään vaan hikoilee meidän välissä. Huikeeta! Oma olo on levännyt ja hyväntuulinen... En odota tän toistuvan seuraavaan viiteen vuoteen. Nostin eilen M:n melatoniiniannoksen 3mg:aan, ilmeisesti kannatti.


Maija Poppanen – se joka petaa meidän sängyt – tulee ennen puoltapäivää ja me lähdetään K:n kanssa testeihin. Vaikka järjellä mun pitäis tietty toivoa ettei ne sitä kelpuuta erityisopetukseen - kun minkälainen vanhempi haluaa sellaista - niin salaa toivon että ne ottaa sen. Mä oikeesti uskon ettei se pärjää normaalissa opetusryhmässä. Taas eilen löysin O:n selkänahasta hampaanjäljet. Taas eilen se jätti syömättä kun ei malttanut keskittyä ruokaan vaan halus päästä katselemaan pöydän alustan soraa – syötiin ulkona – taas eilen mun piti pitää siitä kiinni odotushuoneessa ettei se pyörinyt siellä kuin myrskytuuli, taas eilen... Salaa siis toivon ja yritän luottaa M:n erityisopen ja K:n toimintaterapeutin arvioon. Yritän luottaa että nekin siellä näkee että se tarvitsee tukea oppimiseen.

lupiinit kukkis jos puput ei olis niitä syöneet... T:n hortensia on jo näin suuri ja siinä on toistakymmentä nuppua

Tunnisteet:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää