ne kirjoitti luokman kanssa kirjan |
Tavallista
keskiviikkoa seuraa puolitavallinen torstai ja tavallisen epätavallinen
perjantai. Mielessäni olen monenmonta kertaa palannut siihen ensimmäiseendiagnoosiin, siihen hetkeen siellä autismiklinikan neuropsykologin huoneessa.
Palaan mielessäni siihen tunnemyrskyyn ja katson itseäni salaa itseni
ulkopuolelta kun istun taas neuropsykologin sohvalla. Istun siellä neljättä
kertaa. Huone vaihtuu ja sohva vaihtuu, psykologi nojatuolissa mua vastapäätä
on kolmas, Fredde istuu mun vieressä. Mikään ei enää ole uutta ja vierasta.
Sanat on tuttuja, testit on tuttuja. Osaan lukea sitä kädessä olevaa paperia ja
tiedän että mun kolmas lapsi on matemaattiselta ongelmanratkaisukyvyltään 6 v
8kk. Oikeasti se on testipäivänä ihan vaan 6 vuotta. 6 vuotta, ei päiviä tai
kuukausia. Ei pelota. En hyperventiloi. En pidätä itkua. Tästä on tullut tavallista - osa elämää.
kaikkeen pystyy jos vaan tahtoo ja se kiinnostaa - Minecraft |
Psykologi puhuu
jannun vastauksista sen kysymyksiin, kuinka ne on olleet poikkeuksellisia ja
huikeita, kuinka se koko monikymmenvuotisen uransa aikana on saanut vastaavia
vastauksia vain yhden käden sormin mitattavan määrän kertoja. Mun ajatukset
kirmaa jo jossakin muualla... raportti pitää viedä kouluun ja lastenlääkäriin.
Pitää varata psykiatri ja puhua vaihtoehdoista. Siinä missä edellisen kanssa
moni vastaus oli valmiina, on nyt enemmän kysymyksiä, mä etsin mielessäni jo
vastauksia kysymyksiin. Miten tästä eteenpäin.
Perjantaina mä
istun lastenlääkärin kanssa ja me etsitään vastauksia niihin mun kysymyksiin.
Mä puhun ensin, sanon että mulle on yks peenhailee miten se pärjää koulussa ja
että pelkkää koulua varten lääkitseminen on mun silmissä lapsen aliarvioimista.
Lastenlääkäri nyökkää. Jatkan, ja sanon että mun mielestä koulua tärkeämpi on
se miten lapsi itse kokee oman tilanteensa; turhautuuko se tavalliseen arkeensa
ja kykyynsä pakata koulureppu tai vetää vessa. Lääkäri nyökyttelee mukana. Mä
sanon etten mä osaa suoraan päättää tarvitaanko lääkitystä, koska en suoraan
osaa vastata kysymykseen siitä kuinka paljon lapsi itse kärsii omasta
tilanteestaan. K:n kanssa tilanne oli helpompi. Oli pakko lääkitä, niin lapsen
kuin perheenkin kannalta. Sinä aamuna kun K ei saa lääkettään on kaikki
myöhässä koulusta, kenelläkään ei ole mukanaan eväitä ja ne menee kaikki
yöpaidassa kouluun. Lastenlääkäri kysyy hyviä kysymyksiä; kokeeko lapsi
olevansa muita huonompi? Turhautuuko se siitä ettei se kykene vetämään vessaa
tai purkamaan koululaukkuaan? Onko edellämainitut lapselle totaalisen
yhdentekeviä? Kuinka paljon tilanne häiritsee lasta itseään? Se muistuttaa että
meillä on hyvä tiimi. Kokenut neuropsykologi, huippupsykiatri, lastenlääkäri
joka on tuntenut lapset niitten syntymästä ja koulu joka on halukas
yhteistyöhön.
Kahdeksan vuotta
sitten minusta tuli äiti. Vanhemmuuteen kasvaminen vei aikaa, se on kai
edelleen kesken. Neljä vuotta takaperin mut pudotettiin uuteen maailmaan,
kapinoin, kiukuttelin ja vastustin. Ei ollut vaihtareita ja kasvoin
erityislapsen/lasten vanhemmaksi. M:n myötä opin toimimaan uudenlaisessa
maailmassani. Psykologeita, psykologeista ja terapeuteista tuli
yhteistyökumppaneita. Keskustelukanava koulun kanssa muutti muotoaan ja
opettajan lisäksi mukaan liittyi erityisopettaja, koulupsykologi,
toimintaterapeutti, rehtori... Kun kolmannesta lapsesta tulee erityislapsi on
mukana helpotus. Se ei sittenkään ollut tikku takapuolessa, kaikkeen on syy.
Diagnoosin myötä saan eteeni kasan tuttuja työkaluja. Tänään vein sen
psykologin raportin kouluun ja osaan jo sanoa ennen kuin kukaan vastaa, että
näillä diagnooseilla se ei saa erityisopetussuunnitelmaa vaan mukautetun
opetuksen suunnitelman – kotoisasti fiveofour (504).
siinä on liukumäki, aurinko ja ystäviä |
Me ollaan monessa
ihan tavallinen perhe. Toisaalta moni sellaiselle keskivertoperheelle ihan
jokapäiväinen asia aiheuttaa meillä vatsanväänteitä vanhemmille, edellyttää
suunnittelua ja saa monesti toteamaan ettei se ole sen arvoista... on kaikkien
kannalta parempi jättää menemättä-tekemättä-näkemättä, säästytään monelta
itkulta-riidalta-kyyneleeltä.
mä näen ADHD:n siinä että tarinassa on yksi lause |