perjantai 10. kesäkuuta 2016

lauma apinoita

ne kirjoitti luokman kanssa kirjan


Tavallista keskiviikkoa seuraa puolitavallinen torstai ja tavallisen epätavallinen perjantai. Mielessäni olen monenmonta kertaa palannut siihen ensimmäiseendiagnoosiin, siihen hetkeen siellä autismiklinikan neuropsykologin huoneessa. Palaan mielessäni siihen tunnemyrskyyn ja katson itseäni salaa itseni ulkopuolelta kun istun taas neuropsykologin sohvalla. Istun siellä neljättä kertaa. Huone vaihtuu ja sohva vaihtuu, psykologi nojatuolissa mua vastapäätä on kolmas, Fredde istuu mun vieressä. Mikään ei enää ole uutta ja vierasta. Sanat on tuttuja, testit on tuttuja. Osaan lukea sitä kädessä olevaa paperia ja tiedän että mun kolmas lapsi on matemaattiselta ongelmanratkaisukyvyltään 6 v 8kk. Oikeasti se on testipäivänä ihan vaan 6 vuotta. 6 vuotta, ei päiviä tai kuukausia. Ei pelota. En hyperventiloi. En pidätä itkua. Tästä on tullut tavallista - osa elämää. 

kaikkeen pystyy jos vaan tahtoo ja se kiinnostaa - Minecraft


Psykologi puhuu jannun vastauksista sen kysymyksiin, kuinka ne on olleet poikkeuksellisia ja huikeita, kuinka se koko monikymmenvuotisen uransa aikana on saanut vastaavia vastauksia vain yhden käden sormin mitattavan määrän kertoja. Mun ajatukset kirmaa jo jossakin muualla... raportti pitää viedä kouluun ja lastenlääkäriin. Pitää varata psykiatri ja puhua vaihtoehdoista. Siinä missä edellisen kanssa moni vastaus oli valmiina, on nyt enemmän kysymyksiä, mä etsin mielessäni jo vastauksia kysymyksiin. Miten tästä eteenpäin.

lapsi joka ei osaa kirjoittaa, kirjoittaa jos aihe kiinnostaa - Minecraft... "Minecraft is a game. There are many characters like Underman, Sceleton and Creepers. The Creeper can explode. Villagers can throw bottles. You can build an enormous hotel."  lapsella on ADHD.


Perjantaina mä istun lastenlääkärin kanssa ja me etsitään vastauksia niihin mun kysymyksiin. Mä puhun ensin, sanon että mulle on yks peenhailee miten se pärjää koulussa ja että pelkkää koulua varten lääkitseminen on mun silmissä lapsen aliarvioimista. Lastenlääkäri nyökkää. Jatkan, ja sanon että mun mielestä koulua tärkeämpi on se miten lapsi itse kokee oman tilanteensa; turhautuuko se tavalliseen arkeensa ja kykyynsä pakata koulureppu tai vetää vessa. Lääkäri nyökyttelee mukana. Mä sanon etten mä osaa suoraan päättää tarvitaanko lääkitystä, koska en suoraan osaa vastata kysymykseen siitä kuinka paljon lapsi itse kärsii omasta tilanteestaan. K:n kanssa tilanne oli helpompi. Oli pakko lääkitä, niin lapsen kuin perheenkin kannalta. Sinä aamuna kun K ei saa lääkettään on kaikki myöhässä koulusta, kenelläkään ei ole mukanaan eväitä ja ne menee kaikki yöpaidassa kouluun. Lastenlääkäri kysyy hyviä kysymyksiä; kokeeko lapsi olevansa muita huonompi? Turhautuuko se siitä ettei se kykene vetämään vessaa tai purkamaan koululaukkuaan? Onko edellämainitut lapselle totaalisen yhdentekeviä? Kuinka paljon tilanne häiritsee lasta itseään? Se muistuttaa että meillä on hyvä tiimi. Kokenut neuropsykologi, huippupsykiatri, lastenlääkäri joka on tuntenut lapset niitten syntymästä ja koulu joka on halukas yhteistyöhön.



Kahdeksan vuotta sitten minusta tuli äiti. Vanhemmuuteen kasvaminen vei aikaa, se on kai edelleen kesken. Neljä vuotta takaperin mut pudotettiin uuteen maailmaan, kapinoin, kiukuttelin ja vastustin. Ei ollut vaihtareita ja kasvoin erityislapsen/lasten vanhemmaksi. M:n myötä opin toimimaan uudenlaisessa maailmassani. Psykologeita, psykologeista ja terapeuteista tuli yhteistyökumppaneita. Keskustelukanava koulun kanssa muutti muotoaan ja opettajan lisäksi mukaan liittyi erityisopettaja, koulupsykologi, toimintaterapeutti, rehtori... Kun kolmannesta lapsesta tulee erityislapsi on mukana helpotus. Se ei sittenkään ollut tikku takapuolessa, kaikkeen on syy. Diagnoosin myötä saan eteeni kasan tuttuja työkaluja. Tänään vein sen psykologin raportin kouluun ja osaan jo sanoa ennen kuin kukaan vastaa, että näillä diagnooseilla se ei saa erityisopetussuunnitelmaa vaan mukautetun opetuksen suunnitelman – kotoisasti fiveofour (504).

siinä on liukumäki, aurinko ja ystäviä



Me ollaan monessa ihan tavallinen perhe. Toisaalta moni sellaiselle keskivertoperheelle ihan jokapäiväinen asia aiheuttaa meillä vatsanväänteitä vanhemmille, edellyttää suunnittelua ja saa monesti toteamaan ettei se ole sen arvoista... on kaikkien kannalta parempi jättää menemättä-tekemättä-näkemättä, säästytään monelta itkulta-riidalta-kyyneleeltä. 

mä näen ADHD:n siinä että tarinassa on yksi lause