tiistai 7. kesäkuuta 2016

yhdeksäntoista



Jos toivoa saisin… toivoisin ainakin muutaman tunnin lisää vuorokauteen. Ainakin kaksi, tai ehkä neljä. Että ehtis kirjoittaa kaikki ne ajatukset jotka kulkevat jatkuvana virtana, että saisi ne sanottue ennen kuin ne häviävät seuraavien ajatusten alle. Tiivistän monta ajatusta yhteen...

Charles The Clown



Pojilla oli synttärit. Nelisenkymmentä lasta, joista kolmisenkymmentä tuntemattomia. Niitten tuntemattomien vanhemmat, ne jotka reippaasti esittäytyi olevansa sen ja sen äiti tai isä. Kun vielä tietäis kuka niistä kaikista on Isaac tai Zoey tai Bella tai Luke. Ja ne vanhemmat jotka oli helpottuneita siitä etten minäkään tuntenut kuin ne muutamat. Muistin taas sen Hesarin jutun, sen siitä Laura Tarkasta, siitä naisjohtajasta jolla oli aikaa vain työlleen. Katsoin Mollya. Molly on naisjohtaja. Molly on GM maailman suurimmassa softafirmassa, ehkä sellaiset kolme Laura Tarkkaa. Sillä oli silti aikaa olla poikansa kanssa mun lasten synttäreillä lauantaina, ja maanantaina se lähti niitten kanssa eläintarhaan. Joku silloin sanoi että naiset on kateellisia toisilleen tai ettei naiselle suoda menestystä. Vähä mitään. Olen edelleen sitä mieltä että Laura Tarkalla on Laura Tarkalle liian vaativa työ, ettei se ehdi olla myös vapaalla ja viettää aikaa läheistensä kanssa. Molly ehtii ja sillä on aikaa. Molly on jees. Mollylla on satoja alaisia ja aika paljon vastuuta. 

pinata


Sitten tulee kesäkuun kuudes. Tulee meidän Tuomaksen syntymäpäivä. Vuosi vuodelta muisto on kauempana. Se tuntuu edelleen kipeänä, ja kun katson sinne kauas nousee kivun muisto kyynelinä silmiin. Muistan taas kerran olevani se äiti joka on myös menettänyt lapsen. Laitan päivityksen naamikseen, nykyään jo myös siksi että pelkään unohtavani. Pelkään turhaan, kyllä minä muistan. Muistan sen aina. Minkälainen sää silloin  oli. Muistan mitä mulla oli päällä kun itkin Fredden olkaa vasten uutisten jälkeen. Muistan sen valon ja ne tuoksut. Ei sitä unohda koskaan, ja silti päivitän, etten unohtaisi. Etten unohtaisi kolmatta poikaani. Tuomasta.

Päivää myöhemmin lähden aamulla töihin. Aikaisin. Ennen kuin kukaan herää. Lähtiessä moiskautan pusun Fredden poskelle ja onnittelen sitä. Yhdeksäntoista vuotta. Töissä yks sanoo että me ollaan oltu naimisisssa ehkä viisisataa vuotta. No melkein – yhdeksäntoista. Se on paljon. Silloin kun me mentiin naimisiin moni muisti kertoa kuinka moni avioliitto päättyy eroon. Kukaan ei muistuttanut miten moni ei pääty. Minä olen ollut Freddeni kanssa yli puolet elämästäni, ja jos ne lapsuusvuodet lasketaan pois lähennytään jo kolmea neljännestä. Tänään me juhlitaan juomalla shampanjaa ja syömällä nachoja. M meni partioon. Yhdeksääntoista vuoteen on mahtunut isompia ja pienempiä juhlia, eikä se rakkaus yhdestä arkisesta tiistai-illasta mihinkään kutistu.


Huomenna on ihan tavallinen keskiviikko.

me syödään lounasta kattoterassilla