Siirry pääsisältöön

yhdeksäntoista



Jos toivoa saisin… toivoisin ainakin muutaman tunnin lisää vuorokauteen. Ainakin kaksi, tai ehkä neljä. Että ehtis kirjoittaa kaikki ne ajatukset jotka kulkevat jatkuvana virtana, että saisi ne sanottue ennen kuin ne häviävät seuraavien ajatusten alle. Tiivistän monta ajatusta yhteen...

Charles The Clown



Pojilla oli synttärit. Nelisenkymmentä lasta, joista kolmisenkymmentä tuntemattomia. Niitten tuntemattomien vanhemmat, ne jotka reippaasti esittäytyi olevansa sen ja sen äiti tai isä. Kun vielä tietäis kuka niistä kaikista on Isaac tai Zoey tai Bella tai Luke. Ja ne vanhemmat jotka oli helpottuneita siitä etten minäkään tuntenut kuin ne muutamat. Muistin taas sen Hesarin jutun, sen siitä Laura Tarkasta, siitä naisjohtajasta jolla oli aikaa vain työlleen. Katsoin Mollya. Molly on naisjohtaja. Molly on GM maailman suurimmassa softafirmassa, ehkä sellaiset kolme Laura Tarkkaa. Sillä oli silti aikaa olla poikansa kanssa mun lasten synttäreillä lauantaina, ja maanantaina se lähti niitten kanssa eläintarhaan. Joku silloin sanoi että naiset on kateellisia toisilleen tai ettei naiselle suoda menestystä. Vähä mitään. Olen edelleen sitä mieltä että Laura Tarkalla on Laura Tarkalle liian vaativa työ, ettei se ehdi olla myös vapaalla ja viettää aikaa läheistensä kanssa. Molly ehtii ja sillä on aikaa. Molly on jees. Mollylla on satoja alaisia ja aika paljon vastuuta. 

pinata


Sitten tulee kesäkuun kuudes. Tulee meidän Tuomaksen syntymäpäivä. Vuosi vuodelta muisto on kauempana. Se tuntuu edelleen kipeänä, ja kun katson sinne kauas nousee kivun muisto kyynelinä silmiin. Muistan taas kerran olevani se äiti joka on myös menettänyt lapsen. Laitan päivityksen naamikseen, nykyään jo myös siksi että pelkään unohtavani. Pelkään turhaan, kyllä minä muistan. Muistan sen aina. Minkälainen sää silloin  oli. Muistan mitä mulla oli päällä kun itkin Fredden olkaa vasten uutisten jälkeen. Muistan sen valon ja ne tuoksut. Ei sitä unohda koskaan, ja silti päivitän, etten unohtaisi. Etten unohtaisi kolmatta poikaani. Tuomasta.

Päivää myöhemmin lähden aamulla töihin. Aikaisin. Ennen kuin kukaan herää. Lähtiessä moiskautan pusun Fredden poskelle ja onnittelen sitä. Yhdeksäntoista vuotta. Töissä yks sanoo että me ollaan oltu naimisisssa ehkä viisisataa vuotta. No melkein – yhdeksäntoista. Se on paljon. Silloin kun me mentiin naimisiin moni muisti kertoa kuinka moni avioliitto päättyy eroon. Kukaan ei muistuttanut miten moni ei pääty. Minä olen ollut Freddeni kanssa yli puolet elämästäni, ja jos ne lapsuusvuodet lasketaan pois lähennytään jo kolmea neljännestä. Tänään me juhlitaan juomalla shampanjaa ja syömällä nachoja. M meni partioon. Yhdeksääntoista vuoteen on mahtunut isompia ja pienempiä juhlia, eikä se rakkaus yhdestä arkisesta tiistai-illasta mihinkään kutistu.


Huomenna on ihan tavallinen keskiviikko.

me syödään lounasta kattoterassilla

Tunnisteet:

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää