Siirry pääsisältöön

sokerista, kanelista ja sammakoista




Kaksi esimerkkiä viimeisen viikon ajalta. Kumpikin esimerkeistä on aikuisen ajatuksia lasten silmin, ja yhtäläistä niille on se että heräsin taas katsomaan yhteisön asenteellisuutta. Sellaista pientä, hyväntahtoista ja puolihuomaamatonta, sellaista jota aikuisen katse ei enää huomaa tai korva välttämättä edes kuule. Lapsi kuulee, näkee ja kommentoi.

Ensimmäinen on tasan viikon takaa. M oli mulla töissä mukana, koska me oltiin menossa yläkertaan ortopedille kipsinpoistoon. Mun lähikolleegat tuntee jo meidän hyppelihiiren aika hyvin, tietää että se on kaukana anglosaksisen kasvatusasetelman vaaleanpunaisesta prinsessatytöstä. Charlie istuu mun huoneessa aikansa ja jututtaa tyttöä. Ne puhuu valaista, sinisen sävyistä, murtumista, luutumisesta... sellaisista mistä nyt puhutaan kun kaksi fakki-idioottia kohtaa toisensa. Meidän uusimmalle tiimiläiselle oon monta kertaa sanonut että Charlie tuppaa unohtamaan että me muut ollaan ihan tavallisia kuolevaisia eikä välttämättä osata tehdä salamannopeasti samoja johtopäätöksiä kuin hän, ja sen voi myös Charlielle sanoa; ”selitä, en ymmärrä, miksi”



Sitten mun huoneeseen astelee visiitille kolleega toiselta klinikalta. Jututtaa neitiä hetken, kyselee kipsin tarinaa ja kertoo sitten että hänen sukulaislapsillaan on kahdella pojalla jalka kipsissä. Se toteaa että ne ei tosin saa vielä kipsiään pois, mutta ne onkin poikia. Pojat kun on tyhmiä ja katkoo jalkansa just ennen lomaa, toisin kuin tytöt jotka osaa fiksuina ajatella nää asiat paremmin. M:n leuka loksahtaa polviin. Se katsoo tätiä pää kallellaan ja sanoo sille että se katkaisi ranteen vahingossa, että se oli onnettomuus. Justhan hän kertoi kaatuneensa rullaluistimilla. Sitten se totes että onnksi sen veljet ei ole tätä kuulemassa, koska ne ei ainakaan ole yhtään tyhmiä.

Niin. Pojat sählää ja tytöt on harkitsevaisia? Niin harkitsevaisia että ne suunnittelee etukäteen katkenneet luutkin vaaleanpunaisessa koltussaan? Täh! Kiitos tyttäreni kun puolustat poikia.

Toinen esimerkki on eiliseltä illalta. Mun pellavapää halus iltasadun. Lupasin lukea. Se käy hakemassa kirjan, hyppää mun viereen ja tavailee kirjan nimeä, ”Treasure Hunt For Boys”. Kirjan kansi on sininen ja sivuilla vilahtelee merirosvoja, autoja, rakennustyömaita. On siellä noidan talokin, paratiisisaari ja hiekkaranta. Kuvista pitää etsiä lista asioita. K kääntelee kirjan sivuja, katselee ja maistelee. Sit se kysyy miksi siinä sanotaan että se on pojille? Miksei se ole pojille ja tytöille? Miten kirja edes voi olla tytöille tai pojille? Huomenna mä otan tussin ja lisään tähän että se on myös tytöille. En voi olla toteamatta että se on kieltämättä hyvä ajatus.

Rakkaat lapseni. Älkää kadottako tätä taitoa. Nähkää asenteellisuuden läpi jatkossakin, nostakaa meteli ja tehkää maailmasta parempi.

P.S. Avasin kommentoinnin rekisteröityneille lukijoille. 




Tunnisteet:

Tämän blogin suosituimmat tekstit

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena....
Lähetä kommentti
Lue lisää

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion teh...
6 kommenttia
Lue lisää

valokuvissa kaikki on aina hyvin

Jokin aika sitten sain blogiini kommentin, joka jäi kummittelemaan mun mieleen. Kommentti oli ystävällinen ja lyhyt. Se ei haastanut mihinkään, oikeastaan se oli pelkkä toteamus, jossa kirjoittaja sanoi: ”Mä haluaisin elää sun elämää!” Nopeasti voisi vastata, että niin minäkin, mutta jäin silti miettimään sitä mielikuvaa, joka tulee vastaan niin sosiaalisessa mediassa kuin täällä blogissakin. Vuosi 2023 oli monella tapaa haastava, ei raflaavan katastrofaalinen, mutta ehkä enneminkin sellainen hiljaisen haastava. Kukaan ei kuollut – paitsi kissa – ei edes melkein. Kukaan ei sairastunut vakavasti – paitsi koira, mutta sekin on hallinnassa. Kaikki on ihan hyvin, vaikka oli hetkiä, kun teki mieli heittää hanskat tiskiin. Toisaalta vuosi oli myös ihana, ja kun katsoin taaksepäin, keräillen kuvia tähänkin kirjoitukseen ajattelin, että mulla on tosiaan aika ihana elämä. Olemme monessa etuoikeutettuja ja moni antaisi varmasti paljon saadakseen elää sellaista elämää kuin ne valokuvien tarinat k...
Lähetä kommentti
Lue lisää