torstai 30. kesäkuuta 2016

sokerista, kanelista ja sammakoista




Kaksi esimerkkiä viimeisen viikon ajalta. Kumpikin esimerkeistä on aikuisen ajatuksia lasten silmin, ja yhtäläistä niille on se että heräsin taas katsomaan yhteisön asenteellisuutta. Sellaista pientä, hyväntahtoista ja puolihuomaamatonta, sellaista jota aikuisen katse ei enää huomaa tai korva välttämättä edes kuule. Lapsi kuulee, näkee ja kommentoi.

Ensimmäinen on tasan viikon takaa. M oli mulla töissä mukana, koska me oltiin menossa yläkertaan ortopedille kipsinpoistoon. Mun lähikolleegat tuntee jo meidän hyppelihiiren aika hyvin, tietää että se on kaukana anglosaksisen kasvatusasetelman vaaleanpunaisesta prinsessatytöstä. Charlie istuu mun huoneessa aikansa ja jututtaa tyttöä. Ne puhuu valaista, sinisen sävyistä, murtumista, luutumisesta... sellaisista mistä nyt puhutaan kun kaksi fakki-idioottia kohtaa toisensa. Meidän uusimmalle tiimiläiselle oon monta kertaa sanonut että Charlie tuppaa unohtamaan että me muut ollaan ihan tavallisia kuolevaisia eikä välttämättä osata tehdä salamannopeasti samoja johtopäätöksiä kuin hän, ja sen voi myös Charlielle sanoa; ”selitä, en ymmärrä, miksi”



Sitten mun huoneeseen astelee visiitille kolleega toiselta klinikalta. Jututtaa neitiä hetken, kyselee kipsin tarinaa ja kertoo sitten että hänen sukulaislapsillaan on kahdella pojalla jalka kipsissä. Se toteaa että ne ei tosin saa vielä kipsiään pois, mutta ne onkin poikia. Pojat kun on tyhmiä ja katkoo jalkansa just ennen lomaa, toisin kuin tytöt jotka osaa fiksuina ajatella nää asiat paremmin. M:n leuka loksahtaa polviin. Se katsoo tätiä pää kallellaan ja sanoo sille että se katkaisi ranteen vahingossa, että se oli onnettomuus. Justhan hän kertoi kaatuneensa rullaluistimilla. Sitten se totes että onnksi sen veljet ei ole tätä kuulemassa, koska ne ei ainakaan ole yhtään tyhmiä.

Niin. Pojat sählää ja tytöt on harkitsevaisia? Niin harkitsevaisia että ne suunnittelee etukäteen katkenneet luutkin vaaleanpunaisessa koltussaan? Täh! Kiitos tyttäreni kun puolustat poikia.

Toinen esimerkki on eiliseltä illalta. Mun pellavapää halus iltasadun. Lupasin lukea. Se käy hakemassa kirjan, hyppää mun viereen ja tavailee kirjan nimeä, ”Treasure Hunt For Boys”. Kirjan kansi on sininen ja sivuilla vilahtelee merirosvoja, autoja, rakennustyömaita. On siellä noidan talokin, paratiisisaari ja hiekkaranta. Kuvista pitää etsiä lista asioita. K kääntelee kirjan sivuja, katselee ja maistelee. Sit se kysyy miksi siinä sanotaan että se on pojille? Miksei se ole pojille ja tytöille? Miten kirja edes voi olla tytöille tai pojille? Huomenna mä otan tussin ja lisään tähän että se on myös tytöille. En voi olla toteamatta että se on kieltämättä hyvä ajatus.

Rakkaat lapseni. Älkää kadottako tätä taitoa. Nähkää asenteellisuuden läpi jatkossakin, nostakaa meteli ja tehkää maailmasta parempi.

P.S. Avasin kommentoinnin rekisteröityneille lukijoille.