Siirry pääsisältöön

me taidettiin selvitä hengissä



On perjantai. Sen sijaan että istusin toimistossani istun psykologin odotushuoneessa. Kaavakesulkeisiin meni tunti, ne tutut mahdottomat kysymykset. Ne joihin vastailen kolmatta kertaa. Osaan on helppoa vastata, osaan arvon parhaimmalta kuulostavan vastauksen. Seinän toiseltapuolen kuuluu vaimeana psykologin ääni ja pienen pojan vastaukset. Vielä kaksi tuntia.

Ulkona on mitä kaunein kesäpäivä, puhelimeen kilahtelee viestejä kaikkien kolmen opettajilta... viimeisiä viedään, ensi viikolla on viimeinen kokonainen kouluviikko. Jannut on menossa eläintarhaan kevätretkellä. M:n luokka oli siellä eilen. Suomessa alkaa kesäloma.

Sillä on tänään synttärit. Yhtäkkiä se on kuusi. Yhtäkkiä NE on kuusi. Pieni silmälasipäinen poika ja sen veli. Illalla me juhlitaan, ja huomenna. Miten me tultiin tähän. Selvittiin kaikista niistä kaaoksen vuosista kolmen pienen lapsen kanssa.

Kuusi kesää sitten meillä oli kaksi vastasyntynyttä ja kaksivuotias. Ekan vuoden kaikki kolme oli vielä vaipoissa, kaikilla kolmella oli tutti, ja elämä oli jonkinlaista selviytymistaistelua kakkavaippojen ja pullorumban keskellä. Koira pyöri jaloissa laiminlyötynä ja sai joinakin päivinä kahdesti päivällisensä, toisinaan ei lainkaan.



Seuraava vuosi oli varmaan vielä sitä ensimmäistä kaoottisempi. Meillä oli kasvavia haasteita esikoisen kanssa ja samalla yksivuotiaat pojat. Toinen juoksi suoraan kehdosta, kiipesi kaikkialle ja ehti ihan mihin vaan... Se pieni silmälasinen poika, se joka tekee testejä psykologin kanssa. Se käveli horjuen vielä pitkän ajan päästäkin. Miten monta kertaa tokaisin sille että pysy siinä, juoksen hakemaan ton toisen.



Se toinen vuosi oli varmaan sitä aikaa kun aloin ihan ääneen sanomaan et jos noi kaks jäbää vois sekoittaa uudestaan ja tasata vähän. Mitä vanhemmaksi ne tulee sitä selvempää on että meillä on kotona aurinko ja kuu, tumma ja vaalea, kuuma ja kylmä. Etelänapa ja pohjoisnapa, nopea ja hidas, impulsiivinen ja harkitseva. Jossakin niitten kahden välissä ja välillä omassa maailmassaan seilaa isosisko, edelleen tänään.

Pojat kasvoi odotushuoneissa. Mä surin niitten kadotettua lapsuutta. Ei ollut aikaa eikä mahdollisuutta muskareihin ja taidekerhoihin. Kaikki pyöri isosiskon kuntoutuksen ympärillä. Hyvä puoli oli että siinä lomassa ehti myös kaksikko toimintaterapiaa, fysioterapiaan ja puheterapiaan. Arvioitiin ja katsottiin.



Kolmevuotiaana alkoi koulu. M siirtyi alakouluun ja pojat aloittivat kumpikin omassa eskarissaan. Yhdestä erityislapsesta tuli kaksi. K integroidussa eritysryhmässä ”kunnallisessa” koulussa, ja O yksityisessä kirkon koulussa. Minä ajelin kolmen koulun väliä. Aamulla K bussiin, sitten O kouluun. M oli iltapäiväluokalla ja koko päivä oli käytännössä yhtä koulua ja terapiaa. Siinä sivussa mä tein omaa tutkintoani, ja lopulta vähän töitäkin.

Viime syksynä ne oli viimein kaikki samassa koulussa. Elämästä tuli helpompaa kun lapset oli koululaisia. Mä pääsin palaamaan töihin ja pienten lasten tilalle tuli koiranpentu. Puolentoista viikon päästä meillä on kaksi ekaluokkalaista ja kolmasluokkalainen. Heinäkuussa koiranpentukaan ei enää ole pentu.

Moni katsoo taaksepäin ja kaipaa pikkulapsiaikaa. Mulle se aiheuttaa edelleen vilunväristyksiä. Vasta viime syksynä tuntui siltä että me oltiin ihan oikeesti selvitty hengissä elämän suurimmasta ”survival” skabasta. Oli tilaa hengittää. On ollut tilaa hengittää vaikka kipsejä tulee ja menee, ja ortopedien kanssa ollaan jo etunimituttavia. Enää ei tunnu siltä etä jatkuvasti täytyy vaan selvitä aamusta iltaan. Ehtii pysähtymään. Ehtii katsomaan ympärilleen, ja ehtii näkemään miten mahtava kolmikko meillä on, silloinkin kun ne on ihan mahdottomia.




Psykologi on vähän kuin iso lapsi. Se pistää päänsä ulos ovesta ja toteaa silmät loistaen että meillä on makee poika. Niinhän meillä on, ja toinen poika, ja tyttö. 


Tämän blogin suosituimmat tekstit

lauran viinikiireet

Kirjoitan tällä kertaa aiheesta josta en itse juuri tule puhuneeksi, en puhu siitä koska kaikkien näiden vuosien jälkeenkin muisto on yhä arka, se on arka kuin huonosti parantunut haava ja sen haavan suola on häpeä. Se on se häpeä, jota kannoin mukanani lapsuuteni, nuoruuteni ja nuoren aikuisuuteni. Häpeä jonka kanssa elin ennen kuin opin erottamaan itseni yksilönä perheestäni, sairauden ihmisestä ja kuoliaaksi vaietun hiljaisuuden kulissien takana totuudesta. Minun lapsuuteni oli totta vaikkei kukaan tiennyt mitä suljettujen ovien takana tapahtui. Miksi tänään? Miksi kaikkien näiden vuosien jälkeen? Miksi ei anna menneiden vaan olla menneitä? Siksi että tänä aamuna höräisin aamukahvini väärään kurkkuun ja sen sumpin mukana ilmeisesti pussillisen herneitä nenään lukiessani Helsingin Sanomien kolumnia jossa Laura Friman kertoo meille että hänellä on alkoholiongelma – Laura on siis alkoholisti.  Aina meille tulee tää viinikiire, sanoo lapseni – Minulla on alkoholiongelma, ja aion tehdä a

satunnaisia asioita

Etsiessäni tilastotietoja ihan toiseen asiaan, tuli mieleen että voisin kirjoittaa satunnaisia, enemmän tai vähemmän kiinnostavia asioita täältä Yhdysvaltain länsirannikon pohjolasta, Washingtonin osavaltiosta joka, ehkä Pearl Jamia, Nirvanaa ja Starbucksia lukuunottamatta, on kohtalaisen tuntematon maailmalla.  Aloitetaan maantiedosta ja historiasta. Washingtonin osavaltio sijaitsee Yhdysvaltain länsirannikolla ja ei ole sama asia kuin Washington, DC. Washingtonin osavaltio liittyi unioniin marraskuun 11, 1889 ja on Yhdysvaltain #42 osavaltio. Washington on myös ainoa osavaltio, joka on nimetty presidentin mukaan. Washingtonissa on viisi aktiivista tulivuorta. Niistä korkein on Mount Rainier (kuvassa) jonka huippu kurottaa 4392 metrin korkeuteen. Viimeisin tulivuorenpurkaus tapahtui 2004–2008 Mount Saint Helensin purkautuessa. Noiden vuosien aikana tulivuoresta purkautui arviolta 100 miljoonaa kuutiota laavaa. Vuorta pidetään Yhdysvaltain toiseksi vaarallisimpana tulivuorena.  Kaskadi

2.000

On ehkä osuvaa, tai sitten ei, että kahdestuhannes kirjoitus keskittyy suomen kieleen ja vähän suomalaisuuteenkin. Siihen kauniiseen ja rakkaaseen, kieleen jota minun omat lapseni eivät puhu. Kieleen, joka minun lasteni mielestä on lähinnä aika sekava, sillä miten kukaan voi tietää onko kuusi tulessa vai kakussa kuusi siivua. Näiden vuosien aikana olen todennut että on aiheita jotka kiinnostavat lukijaa vuosi toisensa jälkeen. Sellaisia ovat koulujärjestelmä, ihan tavallinen arki ja sitten juuri tämä, kysymys lasten kielitaidosta ja meidän kotikielestä.  Ylläoleva keskustelu käytiin meidän ystävien teinin kanssa. Nämä lapset ovat syntyneet Suomessa, molemmat vanhemmat ovat suomalaisia ja lapset ovat käyneet suomikoulua vuosia. Silti englanti on heilläkin se vahvempi kieli.  Tämä ja monia samankaltaisia keskusteluita käydään niissä perheissä, joissa lapset kasvavat kaksi, tai useampikielisessä kodissa, maassa, jossa valtakieli ei ole suomi. Mitä vanhemmaksi lapset kasvavat sitä enemmän