On perjantai. Sen
sijaan että istusin toimistossani istun psykologin odotushuoneessa.
Kaavakesulkeisiin meni tunti, ne tutut mahdottomat kysymykset. Ne joihin
vastailen kolmatta kertaa. Osaan on helppoa vastata, osaan arvon parhaimmalta
kuulostavan vastauksen. Seinän toiseltapuolen kuuluu vaimeana psykologin ääni
ja pienen pojan vastaukset. Vielä kaksi tuntia.
Ulkona on mitä
kaunein kesäpäivä, puhelimeen kilahtelee viestejä kaikkien kolmen opettajilta...
viimeisiä viedään, ensi viikolla on viimeinen kokonainen kouluviikko. Jannut on
menossa eläintarhaan kevätretkellä. M:n luokka oli siellä eilen. Suomessa alkaa
kesäloma.
Sillä on tänään
synttärit. Yhtäkkiä se on kuusi. Yhtäkkiä NE on kuusi. Pieni silmälasipäinen
poika ja sen veli. Illalla me juhlitaan, ja huomenna. Miten me tultiin tähän.
Selvittiin kaikista niistä kaaoksen vuosista kolmen pienen lapsen kanssa.
Kuusi kesää
sitten meillä oli kaksi vastasyntynyttä ja kaksivuotias. Ekan vuoden kaikki
kolme oli vielä vaipoissa, kaikilla kolmella oli tutti, ja elämä oli
jonkinlaista selviytymistaistelua kakkavaippojen ja pullorumban keskellä. Koira
pyöri jaloissa laiminlyötynä ja sai joinakin päivinä kahdesti päivällisensä,
toisinaan ei lainkaan.
Seuraava vuosi
oli varmaan vielä sitä ensimmäistä kaoottisempi. Meillä oli kasvavia haasteita
esikoisen kanssa ja samalla yksivuotiaat pojat. Toinen juoksi suoraan kehdosta,
kiipesi kaikkialle ja ehti ihan mihin vaan... Se pieni silmälasinen poika, se
joka tekee testejä psykologin kanssa. Se käveli horjuen vielä pitkän ajan
päästäkin. Miten monta kertaa tokaisin sille että pysy siinä, juoksen hakemaan
ton toisen.
Se toinen vuosi
oli varmaan sitä aikaa kun aloin ihan ääneen sanomaan et jos noi kaks jäbää
vois sekoittaa uudestaan ja tasata vähän. Mitä vanhemmaksi ne tulee sitä
selvempää on että meillä on kotona aurinko ja kuu, tumma ja vaalea, kuuma ja
kylmä. Etelänapa ja pohjoisnapa, nopea ja hidas, impulsiivinen ja harkitseva.
Jossakin niitten kahden välissä ja välillä omassa maailmassaan seilaa isosisko,
edelleen tänään.
Pojat kasvoi
odotushuoneissa. Mä surin niitten kadotettua lapsuutta. Ei ollut aikaa eikä
mahdollisuutta muskareihin ja taidekerhoihin. Kaikki pyöri isosiskon
kuntoutuksen ympärillä. Hyvä puoli oli että siinä lomassa ehti myös kaksikko
toimintaterapiaa, fysioterapiaan ja puheterapiaan. Arvioitiin ja katsottiin.
Kolmevuotiaana
alkoi koulu. M siirtyi alakouluun ja pojat aloittivat kumpikin omassa
eskarissaan. Yhdestä erityislapsesta tuli kaksi. K integroidussa eritysryhmässä
”kunnallisessa” koulussa, ja O yksityisessä kirkon koulussa. Minä ajelin kolmen
koulun väliä. Aamulla K bussiin, sitten O kouluun. M oli iltapäiväluokalla ja
koko päivä oli käytännössä yhtä koulua ja terapiaa. Siinä sivussa mä tein omaa
tutkintoani, ja lopulta vähän töitäkin.
Viime syksynä ne
oli viimein kaikki samassa koulussa. Elämästä tuli helpompaa kun lapset oli
koululaisia. Mä pääsin palaamaan töihin ja pienten lasten tilalle tuli
koiranpentu. Puolentoista viikon päästä meillä on kaksi ekaluokkalaista ja
kolmasluokkalainen. Heinäkuussa koiranpentukaan ei enää ole pentu.
Moni katsoo
taaksepäin ja kaipaa pikkulapsiaikaa. Mulle se aiheuttaa edelleen
vilunväristyksiä. Vasta viime syksynä tuntui siltä että me oltiin ihan oikeesti
selvitty hengissä elämän suurimmasta ”survival” skabasta. Oli tilaa hengittää.
On ollut tilaa hengittää vaikka kipsejä tulee ja menee, ja ortopedien kanssa
ollaan jo etunimituttavia. Enää ei tunnu siltä etä jatkuvasti täytyy vaan
selvitä aamusta iltaan. Ehtii pysähtymään. Ehtii katsomaan ympärilleen, ja
ehtii näkemään miten mahtava kolmikko meillä on, silloinkin kun ne on ihan
mahdottomia.
Psykologi on
vähän kuin iso lapsi. Se pistää päänsä ulos ovesta ja toteaa silmät loistaen
että meillä on makee poika. Niinhän meillä on, ja toinen poika, ja tyttö.
