lauantai 4. kesäkuuta 2016

me taidettiin selvitä hengissä



On perjantai. Sen sijaan että istusin toimistossani istun psykologin odotushuoneessa. Kaavakesulkeisiin meni tunti, ne tutut mahdottomat kysymykset. Ne joihin vastailen kolmatta kertaa. Osaan on helppoa vastata, osaan arvon parhaimmalta kuulostavan vastauksen. Seinän toiseltapuolen kuuluu vaimeana psykologin ääni ja pienen pojan vastaukset. Vielä kaksi tuntia.

Ulkona on mitä kaunein kesäpäivä, puhelimeen kilahtelee viestejä kaikkien kolmen opettajilta... viimeisiä viedään, ensi viikolla on viimeinen kokonainen kouluviikko. Jannut on menossa eläintarhaan kevätretkellä. M:n luokka oli siellä eilen. Suomessa alkaa kesäloma.

Sillä on tänään synttärit. Yhtäkkiä se on kuusi. Yhtäkkiä NE on kuusi. Pieni silmälasipäinen poika ja sen veli. Illalla me juhlitaan, ja huomenna. Miten me tultiin tähän. Selvittiin kaikista niistä kaaoksen vuosista kolmen pienen lapsen kanssa.

Kuusi kesää sitten meillä oli kaksi vastasyntynyttä ja kaksivuotias. Ekan vuoden kaikki kolme oli vielä vaipoissa, kaikilla kolmella oli tutti, ja elämä oli jonkinlaista selviytymistaistelua kakkavaippojen ja pullorumban keskellä. Koira pyöri jaloissa laiminlyötynä ja sai joinakin päivinä kahdesti päivällisensä, toisinaan ei lainkaan.



Seuraava vuosi oli varmaan vielä sitä ensimmäistä kaoottisempi. Meillä oli kasvavia haasteita esikoisen kanssa ja samalla yksivuotiaat pojat. Toinen juoksi suoraan kehdosta, kiipesi kaikkialle ja ehti ihan mihin vaan... Se pieni silmälasinen poika, se joka tekee testejä psykologin kanssa. Se käveli horjuen vielä pitkän ajan päästäkin. Miten monta kertaa tokaisin sille että pysy siinä, juoksen hakemaan ton toisen.



Se toinen vuosi oli varmaan sitä aikaa kun aloin ihan ääneen sanomaan et jos noi kaks jäbää vois sekoittaa uudestaan ja tasata vähän. Mitä vanhemmaksi ne tulee sitä selvempää on että meillä on kotona aurinko ja kuu, tumma ja vaalea, kuuma ja kylmä. Etelänapa ja pohjoisnapa, nopea ja hidas, impulsiivinen ja harkitseva. Jossakin niitten kahden välissä ja välillä omassa maailmassaan seilaa isosisko, edelleen tänään.

Pojat kasvoi odotushuoneissa. Mä surin niitten kadotettua lapsuutta. Ei ollut aikaa eikä mahdollisuutta muskareihin ja taidekerhoihin. Kaikki pyöri isosiskon kuntoutuksen ympärillä. Hyvä puoli oli että siinä lomassa ehti myös kaksikko toimintaterapiaa, fysioterapiaan ja puheterapiaan. Arvioitiin ja katsottiin.



Kolmevuotiaana alkoi koulu. M siirtyi alakouluun ja pojat aloittivat kumpikin omassa eskarissaan. Yhdestä erityislapsesta tuli kaksi. K integroidussa eritysryhmässä ”kunnallisessa” koulussa, ja O yksityisessä kirkon koulussa. Minä ajelin kolmen koulun väliä. Aamulla K bussiin, sitten O kouluun. M oli iltapäiväluokalla ja koko päivä oli käytännössä yhtä koulua ja terapiaa. Siinä sivussa mä tein omaa tutkintoani, ja lopulta vähän töitäkin.

Viime syksynä ne oli viimein kaikki samassa koulussa. Elämästä tuli helpompaa kun lapset oli koululaisia. Mä pääsin palaamaan töihin ja pienten lasten tilalle tuli koiranpentu. Puolentoista viikon päästä meillä on kaksi ekaluokkalaista ja kolmasluokkalainen. Heinäkuussa koiranpentukaan ei enää ole pentu.

Moni katsoo taaksepäin ja kaipaa pikkulapsiaikaa. Mulle se aiheuttaa edelleen vilunväristyksiä. Vasta viime syksynä tuntui siltä että me oltiin ihan oikeesti selvitty hengissä elämän suurimmasta ”survival” skabasta. Oli tilaa hengittää. On ollut tilaa hengittää vaikka kipsejä tulee ja menee, ja ortopedien kanssa ollaan jo etunimituttavia. Enää ei tunnu siltä etä jatkuvasti täytyy vaan selvitä aamusta iltaan. Ehtii pysähtymään. Ehtii katsomaan ympärilleen, ja ehtii näkemään miten mahtava kolmikko meillä on, silloinkin kun ne on ihan mahdottomia.




Psykologi on vähän kuin iso lapsi. Se pistää päänsä ulos ovesta ja toteaa silmät loistaen että meillä on makee poika. Niinhän meillä on, ja toinen poika, ja tyttö.