torstai 11. elokuuta 2016

elämä on

Edellisen postauksen jälkimainingeissa, tai ehkä vaan siksi että universumilla on taipumus asettaa kaikelle aikansa ja paikkansa, elämä on.  

Päivän positiivarina kurkku. Se kiertää meillä toimistossa ja sen saa se joka ottaa sen ylimääräisen askeleen joko potilaan tai työtoverin päivän parantamiseksi... Tosiasiassa meillä pitäis olla purkillinen kurkkuja kaikille. 


Torstaina sain – kai – ensimmäisen migreenikohtaukseni liki yhdeksään vuoteen. Luettelin oireitani erikoissairaanhoitajalle ja sain vastaukseksi kysymyksen; ”Ei kai sulla vaan oo migreeni?” Vastasin ettei mulla ole ollut migreeniä aikoihin eli ei kai. Perjantaina esittelin jatkuvia oireitani esimiehelleni, joka käski mut hakemaan lähetettä neurologille. Pääsin lääkärille viidessä minuutissa - työpaikkaetu, juttelin oman lääkärini kanssa, sain senlähetteen ja reseptin. Sivuhuomautuksena lääkäri totes että yleensä tää migreenikohtausten paluu liittyy vaihdevuosiin. Tunsin itseni vanhaksi. Kävelin lounaalle yhdessä kolleegan kanssa lämpimässä auringonpaisteessa, hain lääkkeen sairaalan apteekista, oksensin ja lähdin kotiin. Fredden iloksi otin pillerin ja nukahdin. Heräsin muutaman tunnin kuluttua, istuskelin hetken keittiössä ja palasin takaisin vaakatasoon. Heräsin kaksitoista tuntia myöhemmin. Päätä tosin särki edelleen.

Lauantaina Martalla alkoi vatsatauti. Sitä hoidettiin kotikeinoin yli viikonlopun, ripulilääkkein ja nesteyttämällä. Sunnuntai-iltana sain siihen nesteitä enää pakottamalla. Maanantain vastaisena yönä heräsin aamutuimaan siivoilemaan kakkaa. Aamulla se kieltäytyi syömästä. Väsyneenä pakkasin lasten leirieväitä ja reppuja, unohtaen iloisesti omat evääni ja aurinkolasit keittiön tason kulmalle. Eläinlääkäriaseman avauduttua soittelin neidille aikaa eläinlääkäriin samalla kuin siirtelin yhden sairastuneen lääkärin potilaita sinne sun tänne – osa erikoissairaanhoitajalle ja osa mitä mielikuvituksellisempiin paikkoihin, meidän lääkäreillä kun ensimmäiset ihan oikeat vapaat ajat on joskus syyskuulla.

Eläinlääkärin viimeinen mahdollinen aika oli 12:30 (mun unelmissa ja kuvitelmissa niillä olis ollut vapaa aika sopivasti joskus viidenpintaan). Kylielle huikkasin että käyn pikaisesti keskellä päivää näköjään eläinlääkärissä. Samalla kerroin esinaiselleni että sinne neurologille on vähän tiukkaa päästä, kun sen ekat vapaat ajat on ensi vuonna. Suosittu mies. Kylie lupas hoitaa asian. Fredde lupas tuoda mulle koiran ja isomman auton töihin ja niinpä joskus kymmennen pintaan seisoin henkilökunnan parkkihallissa siivoamassa koiran oksennuksia autosta, ja heti perään tervarinpuolelta ”lainatun” virtsanäytepurkin kanssa kadunvarren puskissa kykkimässä kakkanäytettä. Varttia myöhemmin Martta lepuutti mun työpöydän alla ja Kylie makas lattialla lepertelemässä koiralle.

Konttorirotta, tai koira, tai Martta. 


Pikaisesti viimeiset faksit ja entterit, koira autoon ja eläinlääkäriin. Lääkäri määrää Martan sairaalahoitoon ja tiputukseen, samalla otetaan vähän kuvia ja verikokeita ja yritetään selvittää miksi se on niin kipeenä. Saan luvan hakea koiran vähän ennen seitsemää illalla.

Martta surkeana


Mulla on pöydällä kaksi isoa keissiä, valtio vastaan ihminen. Tässä maassa on helpompaa sotia vakuutusyhtiötä kuin valtion byrokratian rattaita vastaan. Mun homma olis kirjoittaa valitus, toivon mukaan niin että se pieni ihminen sais rahansa. Ajatus ei kulje, tai ne kulkee ihan omia polkujaan maalaten eritasoisia kauhukuvia vierasesineleikkauksista sun muista. Yritän kuitenkin pitää ajatukset tietokoneen näytöllä ja keskityn tekemään helpompia juttuja; hakemaan poikkeuslupia lääkityksille ja soittelemaan puheluita sinne ja tänne. Viiden minuutin välein tarkistan että mun puhelin toimii vielä ja ettei kukaan ole soittanut salakavalasti ja huomaamatta. Kylie saa mulle ajan neurologille torstaiaamuksi. Niinhän se on meilläkin, on lääkäriaikoja ja sit on lääkäriaikoja. Suhteilla, oikeilla sanoilla tai oikeanlaisella lausunnolla pääsee lääkäriin heti.


Illalla haen kotimatkalla kaupasta valmista ruokaa, nuutuneen koiran eläinlääkäristä ja ajan kotiin. Saan ohjeeksi palauttaa sen aamulla eläinlääkäriin jos se ei aamuseitsemään mennessä edelleenkään syö tai juo. Onneksi ei tarvitse. Tiistaiaamuna poistan koiran etutassusta tipan ja lähden töihin. Tällä kertaa eväitten ja aurinkolasien kanssa. Klinikalla neljän lääkärin päivä. 

Potilas sai nukkua mamman kainalossa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kokeillaan miten tää kommentointi sujuu näin... Kerro mitä mietit. Jos et halua rekisteröityä, olet tervetullut laittamaan mulle sähköpostia tahdonasiat@gmail.com, tai kommentoimaan Facebookin kautta.