kesähäät

On keskiviikko. Kesälomaa on jäljellä vielä 19 päivää liikaa. Kateellisena seuraan suomalaisten lasten kouluvuoden alkua. Kuvia ensimmäisistä aamuista, koulutiestä ja repuista. Ulkona on kuuma. Kesä on ollut meidän mittapuulla koleahko, mutta nyt siellä lämmin. Niin lämmin että sisällä ilmastoinnissa on kivempaa.

M ja viinikoira Bud

Kun kuuntelen menoa yläkerrassa ja erotuomaroin riitoja alakerrassa, rohkenen väittää että niitten on korkea aika palata kouluun. Ne on olleet yhdessä aivan liian monta viikkoa. Riitakerrointa siivittää myös lähestyvä muutos, tietoisuus epätietoisuudesta. Tulevat uudet opettajat, uudet luokkatoverit ja vaikka koulu ja sen rutiinit on tuttuja on muutos silti suuri. Perheessä jossa vessapaperimerkin muuttaminen johtaa kriisitilanteeseen, on suuret muutokset jo vähintäänkin käsinkosketeltavia.  Matka uuden alkuun tuntuu ikuisuudelta.

Aamulla työpöydän äärestä laitan meiliä Reksille, käytännössä anelen taas armoa, joko me saatais tulla käymään. Joko me saatais aloittaa laskeutuminen kouluvuoteen. Iltapäivällä makaan vällyjen välissä sairastamassa lasten pelatessa ännättä tuntia Minecraftia. Fredde tekee töitä kotoa, leiri on vasta ensi viikolla, ja mun päätä särkee sen verran että mulle on melko yhdentekevää että ne pelaa sen sijaan et tekis jotakin sosiaalisesti hyväksyttävämpää. Seuraavat kaksi päivää ne saa pelata. Ensi viikon ne on taas leirillä. Me ollaan loppusuoralla... Mä otan muutaman lomapäivän viettääkseni ne viimeiset päivät ennen kolujen alkamista tavaten opettajia ja järjestellen asioita.  Listaan mahtuu vanhempainiltoja, silmälääkäreitä, synttäreitä.

jätskillä Walla Wallan keskustassa

M maistaa Merlota suoraan köynnöksestä

Eilen me tultiin lomalta. Takana on ihanat neljä päivää viinialueella viiniretkeilemässä ja kesähäissä. Me harkitaan yleensä vähintään kolmasti ennen kuin lähdetään ristiretkelle häiden kaltaisiin tilaisuuksiin tän kolmikon kanssa. Lähinnä koska aika ennen ja jälkeen on usein kohtuuttoman haastavaa saavutettavaan hyötyyn nähden, ja siksi me ollaan monta kertaa kiitetty kauniisti ja kieltäydytty. Tällä kertaa hääpari oli läheinen ja tärkeä, häät tutun kesälomareitin varrella ja kaikki vaikutti siltä että retkellä on hyvät mahikset onnistua.

Mun on pakko myöntää etten ole koskaan ollut yhtä hauskoissa häissä. Paria juhlittiin kolme päivää putkeen, tosin me roikuttiin mukana vain kahden päivän verran. Välissä käytiin viiniretkillä, jätskillä, lelukaupoissa ja prinsessan paratiisissa – kirjakaupassa. Kirjakauppa on osoittautunut ratkaisuksi myös autoiluun. Ei se mikään pohjaton ja loputon onnela ole, mutta sillä saa ostettua muutaman tovin aikaa jolloin neidin ei ole ihan pakko tukistaa edessä istuvia sisaruksiaan tai lyödä niitä tai huutaa niin että pojatkin rukoilee että se olis hiljaa. Matkoilla parhaiten pärjää O. Meidän tasainen Ollipolli. K:lla taas tahtoo mennä överiksi jäbän ollessa vaaraksi niin itselleen kuin ympäristölleen.

Vihkiseremonia on ohi. On kuuma. Niin kuuma että mun silkkimekon aluskangas on läpimärkä, siis niin märkä ettää siitä tippuu hikeä mun säärille, kun kävelen nurmikon ylitse kohti puutarhan coktailtarjoilua. Me ollaan istuttu nelisenkymmentä minuuttia suorassa auringonpaisteessa 40 celsiuksen lämmössä. Pelkäsin että pappi pyörtyy. Me haetaan Fredden kanssa drinksujen sijaan vettä, ja sit lisää vettä. M valittaa että sillä on huono olo ja käsken sen varjoon istumaan. Luotsaan sen sisälle ilmastointiin istumaan ja irvistän hääsuunnittelijalle joka yrittää häätää meidät ulos, yksi morsiusneidoista rientää avuksi ja sanoo happamalle naiselle et me ollaan perhettä samalla kun tuo M:lle kylmän pyyhkeen. 

Kohta me ollaan takaisin puutarhassa. Kuulen kuinka miehen ääni huutaa apua. M:n kirkas ääni kaikuu kaikkien ylitse kun se ilmoittaa että sen äiti osaa auttaa. Maassa makaa nelikymppinen nainen tajuttomana. Taputan poskea ja kaunotar avaa silmänsä. Kysyn ympäröiviltä ihmisiltä mitä tapahtui samalla kun jakelen komentoja ja taputtelen kaunottaren poskia ja kiellän naista sulkemasta silmiä. ”Jäätä... tuokaa jäätä!” Joku ojentaa kourallisen jääpaloja. Ei kun PALJON jäätä. Kokeilen naisen pulssia, lasken hengityksen  ja juttelen. Pyydän kahta herrasmiestä kantamaan kaunottaren sisälle. Paikalle rientää myös sulhasen työtoveri, joka on koulutukseltaan ensihoitaja. Lämpöhalvaus. Me aloitetaan raivokas viilentäminen ilmastoidun olohuoneen sohvalla. Jääveteen kasteltuja pyyhkeitä, pahoittelen menetettyä kampausta  ja meikkiä. Kyselen vointia, päivämäärää, nimeä ja muistikuvia tapahtuneesta. Pyydän ämpäriä ja nainen naurahtaa ettei hän ajatellut oksentaa, hymähdän että tää on tässä vaan varmuudeksi. Naisen puoliso tyrkyttää vesipulloa. Otan sen pois ja pyydän tilalle jääpaloja. Vähän kerrallaan, hiljaa hyvä tulee. Varttia myöhemmin alkaa raivokas oksentaminen. Kaunotar naurahtaa että mä olin oikeassa, me nauretaan yhdessä samalla kun jatkan viilentämistä. Kun tilanne on vielä tunnin jälkeen sama lähetetään potilas sairaalaan, nesteitä lähinnä, ja löihän tuo kuitenkin päänsä kaatuessaan.... Ihan vaan varmuuden vuoksi. Illan pimetessä saan kuulla että kaunotar on päässyt sairaalasta takaisin hotelliinsa.

Tällä retkellä me opittiin jotakin uutta meidän tyttärestä. Jotakin sellaista joka on tavallaan itänyt jossakin taustalla, mutta jolle ollaan lähinnä hymähdelty ja kuitattu se sillä että se on - lapsi. M on kasvosokea. M ei erota ihmisiä toisistaan eikä tunnista edes tuttuja ihmisiä väärissä ympäristöissä. Tää oli helppoa huomata kun häähumussa oli läsnä valtava joukko M:n tavallisessa arjessa mukana kulkevia ihmisiä, nyt vain juhlakampauksissa, meikeissä ja koltuissa. M:lla ei ollut aavistustakaan keitä nää ihan tuiki tutut ihmiset oli, sille ne oli morsiusneitoja ja sulhaspoikia, meidän handyman, naapurin Lisa ja Jamie ja moni muu. Autossa kysyin siltä onko sillä joku systeemi millä se tunnistaa kaverinsa, vastaus oli hiustenväri. Samalla retkellä varmistui myös että on tullut aika etsiä M:lle kongnitiiviseen psykoterapiaan erikoistunut terapeutti, jotta ahdistuksen purkamiseen löytyy vähemmän vahingollisia keinoja. Mä jäin miettimään että sekin on varmaan aika ahdistavaa, elää maailmassa joka on täynnä ihmisiä joita ei osaa erottaa toisistaan. 

Keskiviikkoaamuna kerron töissä mun seikkailuista ensihoitajana. Se oli mun eka kokemus työpaikan ulkopuolella. Tuntui jotenkin huikeelta että kaikki vaan seisoi siinä ympärillä tumput suorina kun niillä ei ollut aavistustakaan mitä pitäis tehdä. Yhtälailla tuntui huikeelta miten ne kaikki opitut asiat tuli jostakin selkäytimestä vaikkei niitä tavallisessa arjessa tule käytettyä yhtään mihinkään.

K haki morsmaikun tanssimaan

Juhlat jatkuvat pitkälle iltaan. Lauman näkemys oli että ne meinaa kaikki mennä naimisiin tässä samassa paikassa sitten kun ne on aikuisia.